”Tässä maan osas­sa jo­ko metsäs­tetään tai har­ras­te­taan suh­tei­ta”.

Tal­vel­la 2016 oli suo­ras­taan hu­vit­ta­vaa, kun suu­rin piir­tein ke­neltä ta­han­sa ky­syi, niin tämä ker­toi kii­reh­tivänsä töistä ko­tiin ai­na­kin niin ai­kai­sin, että eh­ti kat­so­maan jo­ka ar­ki-il­ta TV1:ssä tu­le­vaa Poi­rot-uu­sin­taa.

Mu­nan­muo­toi­ses­ta päästään ja har­mais­ta ai­vo­so­luis­taan tun­net­tu et­sivä jäi vas­tikään tauol­le, ja mo­nil­la on sel­viä vie­roi­tu­soi­rei­ta. So­pi­vas­ti tätä tus­kaa lie­vittämään saa­tiin kak­si uut­ta DVD-ko­koel­maa.

Jak­sot ovat sar­jan lop­pu­tuo­tan­toa. On mie­len­kiin­toistä huo­ma­ta, kuin­ka tv:ssä esi­te­tyt al­kupään jak­sot poik­kea­vat ai­ka ta­val­la näistä myö­hem­mistä. Da­vid Suc­het oli pal­jon nuo­rem­pi ja huo­mioi selväs­ti nais­kau­neut­ta pal­jon enemmän kuin van­hem­pa­na. Kli­seet ja kon­ven­tiot oli­vat vä­hissä toi­sin kuin tässä ko­koel­mas­sa. Ih­meen hy­vin Box 15:n jak­sot kui­ten­kin toi­mi­vat.

En­simmäi­nen, Nor­sun muis­ti (E­lep­hants Can Re­mem­ber, 1972, suo­mek­si ko­viin­kan­siin 1973, Sa­po-sar­jas­sa vas­ta 1981), jo­hon ar­vio­ni al­ku­lai­naus liit­tyy, sa­nan­mu­kai­ses­ti muis­te­taan te­hok­kaas­ta al­ku­ku­vas­ta. Siinä mies ja nai­nen ma­kaa­vat ran­ta­jyrkän­teellä kuol­lei­na ja koi­ra hauk­kuu vie­rellä. Jos hössöttävä Poi­ro­tin ystävä miss Ariad­ne Oli­ver (Zoë Wa­na­ma­ker) är­syttää, tämä ei ehkä ole so­pi­vin jak­so. Hän al­kaa sel­vittää omin päin kum­mi­tyttönsä van­hem­pien 13:n vuo­den ta­kais­ta kuo­le­maa sa­maan ai­kaan, kun Poi­rot työl­lis­tyy te­ra­pia-al­taa­seen hu­ku­te­tun psy­kiat­rian pro­fes­so­rin mur­has­sa. Ga­me of Th­ro­nes –­sar­jan ystä­vil­le tätä voi suo­si­tel­la, kos­ka pro­fes­so­rin poi­kaa näyt­te­lee pä­tevä skot­ti Iain Glen, jo­ka tun­ne­taan ny­kyään Jo­rah Mor­mon­ti­na.

Ykkös­le­vyn toi­nen jak­so, Neljä suur­ta (T­he Big Four 1927, Sa­po-sar­jass 1978) muis­tut­taa ni­mensä puo­les­ta Ar­hur Co­nan Doy­len en­simmäistä Hol­mes-ro­maa­nia ja tun­nel­mal­taan puo­les­taan Bull­dog Drum­mond ja Fu Manc­hu -tyy­li­siä tai Ed­gar Wal­la­cen kir­joit­ta­mia tril­le­reitä, jois­sa ri­kol­lis­ten eliit­ti­lii­ga ha­muaa ter­ro­ril­la maail­man­val­taa. Ky­seessä on to­sin pa­ro­dia, jos­sa it­sei­ro­ni­ses­ti ir­vail­laan Poi­rot’n teat­raa­li­suu­del­le. Poik­keuk­sel­lis­ta on se, et­tei ro­maa­nis­ta poi­ke­ten mu­ka­na hyö­ri Her­cu­len ve­li Ac­hil­le, jo­ka puo­les­taan oli ho­ma­ge Sher­lock Hol­me­sin Myc­roft-vel­jel­le. Tv-jak­son vah­vuus ja heik­kous on se, että Poi­rot, Has­ting ja Japp ovat selväs­ti jo uran­sa eh­too­puo­len kon­ka­rei­ta.

Toi­sel­la le­vyllä on vain yk­si jak­so, Kuol­leen mie­hen hu­vi­ma­ja (Dead Man’s Fol­ly, 1956, Sa­po-sar­jan suo­men­nos 1975), jo­ka ker­too puu­tar­ha­juh­lis­ta. Oh­jel­ma­nu­me­ro­na ole­va lei­ki­no­mai­nen mur­haa­ja­net­sintä muut­tuu to­dek­si. Ylä­luok­ka ja nou­suk­kaat saa­vat kyy­tiä ch­ris­tiemäi­seen ta­paan.