M. Night Shya­ma­lan pu­noo kään­tei­sen sar­ja­mur­haa­jajännä­rin mie­hestä (Josh Hart­nett), jo­ka vie tyttä­rensä aree­na­kon­sert­tiin ja ha­vah­tuu kä­vel­leensä an­saan. Ta­ri­na usut­taa hii­ret aset­te­le­maan ki­ris­tyvän hirt­to­sil­muk­kan kis­san ympä­ril­le sa­mal­la kun tämä et­sii vim­ma­tus­ti ulospää­sy­tietä lu­ki­tul­ta aree­nal­ta.

Ko­kei­lul­li­nen, mut­ta slii­pat­tu tut­kiel­ma is­kee ki­vas­ti ki­pinää. Josh Hart­nett on pas­se­lin nuk­ka­vie­ru ta­vis ol­lak­seen sa­mal­la myös pe­sun­kestävä psy­ko­paat­ti. Suu­rie­lei­nen miljöö an­taa run­saas­ti ko­lo­ja tut­kit­ta­vak­si, eivätkä pää­lael­leen kään­ne­tyt kli­seetkään tun­nu mii­noil­ta. Ko­ko­nai­suus on lop­puaan koh­den ene­ne­vissä mää­rin pök­kelö, mut­ta aja­tus­leik­kinä viih­dyttävä.

Tämä on kuin se­koi­tus Brian de Pal­man tril­le­ristä "S­na­ke Eyes" ja Jor­dan Pee­len mus­tas­ta ko­me­dias­ta "Get Out". Nyt miks­tuu­ra on me­kaa­ni­sem­pi ja tun­nel­mal­taan vä­hemmän hek­ti­nen, mut­ta asen­ne on yhtä lail­la il­ki­ku­ri­nen kuin Pee­len synkässä fan­ta­sias­sa. Lop­pu­tu­le­ma on kuin jak­so sar­jas­ta Hämärän ra­ja­mail­la.