Is­kevän aloi­tu­so­san jäl­keen kak­ko­so­sa pot­kai­see lu­pauk­set eteenpäin aa­vik­ko­vael­luk­sel­laan koh­ti uni­ver­su­min her­ruut­ta. Mil­tei pie­ni­muo­toi­sel­ta nyt vai­kut­ta­va osa herää muu­ta­man ker­ran hen­kiin, mut­ta val­tao­sin tun­nel­ma on yllättävän pie­ni­muo­toi­nen kuin Pe­kan ja Pätkän so­ra­mont­tu­seik­kai­luis­sa. Suur­ta mit­ta­kaa­vaa ta­voi­tel­laan Har­ko­nen-k­laa­nin ko­los­seu­mil­la, mut­ta tämän mer­ki­tys, jän­ni­tys ja uu­tuu­den­viehä­tys va­lu­vat no­peas­ti to­muun jo­pa sut­tui­sen kei­no­te­koi­sen an­nin myötä. Par­hai­ten toi­mi­vat nyt pää­pa­rin vä­li­nen mennään/ei mennä -jän­ni­te ja hei­mo­neu­vos­ton vääntö, mut­ta muu­toin jo­pa hiek­ka­ma­to­jen esiin­ty­mi­set ja myrk­ky­juo­min­git jäävät ar­ki­sik­si.

Kol­mi­tun­ti­sek­si ee­pok­sek­si tämä rul­laa nä­tis­ti, sillä kel­loa vil­kui­lee vain pa­ri ker­taa ja en­simmäi­sen ker­ran li­ki kah­den tun­nin koh­dal­la. Sil­ti on vai­kea vält­tyä tun­teel­ta, että ko­ko elo­ku­va jää pait­si vä­li­soi­tok­si osien vä­lissä myös it­senäi­senä elo­ku­va­na yh­dek­si pitkäk­si al­ku­koh­tauk­sek­si.

Ykkö­so­saa kri­ti­soi­tiin kir­jan pai­koin viit­teel­li­sestä käytöstä. Nyt mennään toi­seen lai­taan jättäen osa kään­teistä (mm. lin­noi­tuk­sen suo­ja­kil­pien tu­hoa­mi­nen) pelkäk­si kir­jan ta­pah­tu­mien sa­nat­to­mak­si ku­vi­tuk­sek­si. Ko­ko­nai­suus jää har­mil­li­sen vai­suk­si vä­li­soi­tok­si, jo­ka yrittää kul­jet­taa kul­tai­set mu­nan­sa lop­pu­teks­tei­hin as­ti sär­kymättä. Du­ne III tu­lee, jo­ten toi­vot­ta­vas­ti se on se elo­ku­va mikä tämän pi­ti ol­la.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Frank Her­ber­tin Dyy­ni-kir­joi­hin.