Syvälle salattu on pieni korjausliike kotimaisen elokuvan syöksykierteeseen, mutta moninkertainen parannus edelliseen ensi-iltaan, Likaisen pommiin.
Syvälle salattu on pieni korjausliike kotimaisen elokuvan syöksykierteeseen, mutta moninkertainen parannus edelliseen ensi-iltaan, Likaisen pommiin. Joona Telan psykologinen jännäri on tuotannollisesti viitseliäs ja kaunis katsella. Pyrinnöissään arvostettava elokuva on myös hyvin näytelty.
Pelkän huolekkaan ylöspanon kehuminen on elokuvataiteessa vähän noloa, mutta yritetään parasta ja katsotaan mihin se riittää.
Syvälle salatun valtti on mestarikuvaajan, Kjell Lagerroosin panos. Mollen Ystävät, toverit, Olli Saarelan Rukajärven tien ja Kjell Sundvallin Metsästäjät kuvanneen suomalaisen sävykäs, viimeistelty ja hengittävä kuvaus ei jää pintakoreuden asteelle. Toisen tähtensä elokuva saa Krista Kososen komeana soolona. Karismaattinen Kai Lehtinen isänä, Peter Franzén mysteerimiehenä ja sivuosissa nähtävät Terhi Panula äitinä, Risto Aaltonen vanhana rehtorina ja Pentti Korhonen poliisina, vakuuttavat hekin rooleissaan. Erityisen ilahduttavasti ohjaaja Tena saa paljon irti myös lapsinäyttelijästä. Nuori Viljami Nojonen on varsinkin elokuvan alkupuolella hyvin aito ja tunnelmissa läsnä.
Krista Kosonen esittää lapsuuspaikkakunnalle keikkatyöhön palaavaa Niko-pojan yksihuoltajaa. Julian pitäisi toimia lakikonsulttina ”Pyhäjärven” ympäristöaktiiveille. Vanha järvi on uhan alla, kun teollisuuslaitoksen, suuren työllistäjän uudet suunnitelmat ovat poistamassa sitä kartalta.
Julia on stressaantunut, koska työhön keskittyminen estää kontaktin poikaan. Laatuaikaa ei Nikolle riitä, vaikka ollaan yhdessä reissulla. Vaikea avioero ja huoltajuuskiistat pyörivät mielessä. Tehtävät eivät suju, koska paikalliset eivät ota ympäristönsuojelua omakseen. Julia jää yksin potkimaan tutkainta vastaan.
Sitten alkaa se vedenkarkailu. Julian kortteerina toimivan kyläkoulun vesiputket prakaavat ja kohta tulvii ovista ja ikkunoista. Kellari lainehtii ja Julia aistii talossa ylimääräistä väkeä, vaikkei ketään näy. Eloon heräävät myös vanhat koulukuvat, joista kuiskii lapsuudessa vaiettu salaisuus.
Teoriassa olen sitä mieltä, että katsoisin viikon syömättä Krista Kososen (tai Minttu Mustakallion) kaltaista huippunäyttelijää, joiden joka solusta virtaa kameran silmin elämänvoimaa ja sielukkuutta. Käytännössä Syvälle salattu saisi silti tarjota Kososelle enemmän purtavaa. Herkkä, vaistollaan ja älyllään tasavahvasti näyttelevä Kosonen on tosi silloinkin, kun elokuva pettää alla. Ohjaajan yhdessä Pekka Lehtosaaren ja Mikko Tenhusen kanssa pykäämä käsikirjoitus horjahtelee loppuratkaisuissa kohtalokkaasti. Tarinan käypäinen logiikka ja psykologinen uskottavuus kärsivät kierrätyksessä kuluneesta, muualta lainatusta kauhutematiikasta. Näyttävät efektit tarjotaan liiankin hillittyinä. Jokin roisi ja yletön veto olisi voinut pelastaa Syvälle salatun muistettavaksi.
Kun Kososen silmät näyttävät sulavan koulun ovien takana lasipinnan epätasaisissa heijastuksissa — tai kun järven Veden henki (se Näkki?) luovuttaa saaliinsa — voi hetken humauksena aavistella, mihin ehkä pyrittiin. Matka jää nyt pahasti kesken. Elokuvan haukkujat syyttävät tekijöitä rohkeuden puutteesta. Ei osata päättää, tehdäänkö realismia vai yliluonnollista. Puoltajat näkevät filmin nimensä mukaisesti ja kirjaimellisesti noudattavan Freudin psykoanalyyttistä tulkintaa: salaisuudet löytyvät pohjakerroksista.
Vaikeinta elämässä kohdattavaa asiaa, lapsen menetystä käsittelevä populaariteos on aina arveluttava. Koska Syvälle salatussa on mukana näyttelijä, jolla on tästä omakohtaista kokemusta, voinee luottaa, että asiaa on harkittu. Syvälle salatulla lienee – keskinkertaisenakin – terapeuttista merkitystä. Katsoja kun pystyy niin hyvässä kuin huonossakin elokuvassa näkemään myös omiaan – ne ”viisi ihmeellistä minuuttia”. (HB)