Mika Waltarin pienoisromaani Ei koskaan huomispäivää julkaistiin omana kirjanaan 1944 ja tunnetummin osana kokoelmaa Koiranheisipuu 1961, vaikka se kirjoitettiin jo vuosia ennen toista maailmansotaa.
Mika Waltarin pienoisromaani Ei koskaan huomispäivää julkaistiin omana kirjanaan 1944 ja tunnetummin osana kokoelmaa Koiranheisipuu 1961, vaikka se kirjoitettiin jo vuosia ennen toista maailmansotaa. Eittämättä kirjailijansa parhaimpiin kuuluva tarina filmatisoitiin makaaberilla film noir –nimellä Verta käsissämme, vaikka alkuperäinen nimi oli avain koko tarinaan. Sentään dialogissa se kuullaan, kun Tarmo Mannin esittämä kirjailija voihkii, kuinka paljon helpompaa olisi elää, jos tulevaisuutta ei olisi. Toisin sanoen ihmiset voisivat toimia lapsen tavoin, miettimättä seurauksia.
Novellissa maailmansota oli vasta aistittavissa, mutta elokuva alkaa jatkosodan tiimellyksissä, kun kapteeni Victor Aaltona (Jussi Jurkka susikoiramaisimmillaan) jää kymmeneksi vuodeksi sotavankeuteen. Ryssän helvetti muuttuu suomalaisen taivaaksi, kun majurista teollisuusmagnaatiksi (Tauno Palo) noussut sotatoveri palkkaa kapteenin tehtaalleen Helsingin Salmisaareen. Seireeni, patruunan nuori vaimo (Elina Pohjanpää) aloittaa laulunsa, ja päähenkilö joutuu punnitsemaan, onko uskollinen ystävälleen vai omille tunteilleen.
Verta käsissämme nousee hyväksi dostojevskiläisen syyllisyyden kuvaajaksi eikä mielleyhtymä Aatamista ja Eevasta kadotetun paratiisin portilla jää kaukaiseksi.
Sivuosissa riittää huvitusta. Pentti Siimeksen rappeutunut yläkuokan poika oli tällöin miehelle klisee, mutta Tarmo Mannin kirjailija ja ennen kaikkea Mikko Niskasen kikkurapää maalari antavat hyvää taustatukea.
Elokuva on osa suomettumisen historiaa. Käsikirjoittaja Volodja Semitjov muutti taustan sisällissodasta ja Aunusten retkistä Jatkosotaan. Näin uskallettiin tehdä, sillä elokuvassa painotetut konjunktuurit, eivät tosin taloudelliset vaan idänpoliittiset suhdanteet, olivat Hrustshevin ansiosta suotuisat. Silti kotimainen sensuuri kielsi elokuvan. Virallinen syy oli se, että poliisi ampui alkuperäisessä versiossa vankikarkuria selkään.
Keskitason kuva ja ääni miellyttävät, vaikka epätasaisuutta on koettavissa. Ei ekstroja. Elokuva on aiemmin julkaistu yhteislaitoksena toisen William Markuksen ohjauksen Lumisten metsien tytön kanssa. (PS)