F. Scott Fit­ze­ral­din klas­sik­ko­ro­maa­nin uu­sin tul­kin­ta on saa­nut hy­viä ja pe­rin huo­no­ja ar­vos­te­lu­ja. It­se kal­lis­tun edel­li­sen tul­kin­nan kan­nal­le, kah­des­ta syystä. En­sik­si­kin Luhr­mann on muut­ta­nut oh­jaa­jan lähtö­koh­taan­sa: va­sen jal­ka lepää edel­leen vi­suaa­li­sen vauh­dik­kaas­sa mah­ti­pon­ti­suu­des­sa, mut­ta oi­kea osaa pai­naa so­pi­vas­ti jar­rua. Mou­lin Rou­ges­sa toi­mi­vat sa­la­ma­leik­kauk­set on nyt unoh­det­tu. Ke­hi­tys on ai­na myön­teistä ja var­sin­kin sil­loin, kun pel­ko­na on se, että oh­jaa­jan vaih­de on ju­mit­tu­nut jun­naa­maan sa­moil­la kier­rok­sil­la. Ja toi­sek­si: Kul­ta­hat­tu on jo mo­neen ker­taan ver­sioi­tu kä­si­te, jol­la ku­va­taan nou­su­kas­mai­suut­ta, sää­ty-yh­teis­kun­taa, ai­na pörs­si­ro­mah­dus­ta edeltävää hil­littö­myyttä ja ro­mant­tis­ta toi­veik­kuut­ta. Jos tähän pys­tyy jo­tain lisäämään, on mes­ta­ri työssään.

Luhr­mann osaa lin­kittää ta­ri­nan ny­kyai­kaan. Käytössä on anak­ro­nis­me­ja, jos­sa mu­siik­ki toi­mii vä­littäjänä. Jos pys­tyy mik­saa­maan yh­teen 1920-lu­vun jaz­zia ja Co­le Por­te­ria ny­kypäivän rap­mu­siikk­kiin ja hip­hop-jum­pu­tuk­seen niin, että jo­pa minä pidän lop­pu­tu­lok­ses­ta, pitää ot­taa vä­hintään ho­pea­hat­tu päästä. Mu­siik­ki­puo­lel­la käy­tetään vä­li­kaa­su­na perä­ti Bryan Fer­ryä. Hy­vin tun­tuu so­pi­van se­kaan.

Eo­ku­va on pitkä, mut­ta oli­si haus­ka kat­soa tämä edeltäjänsä, Fran­cis Ford Cop­po­lan kä­si­kir­joi­tuk­seen pe­rus­tu­van ver­sion (1974), kans­sa sa­ma­na päivänä. Jack Clay­to­nin oh­jaus oli suo­ra­vii­vai­sem­pi ja jän­nittäväm­pi, kun taas Luhr­man­nin ver­sio on puo­les­taan jo­pa yllättävän haus­ka.

Leo­nar­do Di Cap­rion kun­niak­si on sa­not­ta­va, et­tei hä­nen ka­ris­man­sa him­me­ne Ro­bert Red­for­diin ver­rat­taes­sa kuin hie­man. Dai­syn tär­keä roo­li on kui­ten­kin na­ti­se­van jään päällä. Ylei­nen nais­ma­ku on voi­nut muut­tua jaz­zin kul­ta-a­jois­ta, mut­ta ih­met­te­len, on­ko näyt­te­lijä Ca­rey Mul­li­gan Gats­byn pak­ko­miel­teen ta­sol­la. Toi­saal­ta, jos ky­se on ai­dos­ta rak­kau­des­ta, ul­konäkö on tois­si­jais­ta.

Hie­man tähän liit­tyen: osa tie­to­ko­nea­vus­tei­sis­ta te­hos­teis­ta näyttää ih­meen kei­no­te­koi­sil­ta. Gats­byn kuu­lui­sa ta­lo­kin näyttää terävä­piir­toi­sen ar­mot­ta­man tark­kuu­den an­sios­ta ajoit­tain pah­vi­laa­ti­kol­ta.

Ih­me kyllä, en ole kos­kaan lu­ke­nut al­ku­peräistä kir­jaa, mut­ta nyt on eh­dot­to­mas­ti sel­vi­tettävä, ker­too­ko Jay Gats­by to­siaan seik­kail­leen­sa vuo­den 1918 jäl­keen Eu­roo­pas­sa muun muas­sa Suo­mes­sa.