Kenneth Branagh on ohjaaja-näyttelijänä sen sortin lusikkahaarukkamies, että molemmat tehtävät kärsivät.
Kenneth Branagh on ohjaaja-näyttelijänä sen sortin lusikkahaarukkamies, että molemmat tehtävät kärsivät.
Idän pikajunan arvioitus menee tähän samaan jatkumoon. Uusintafilmatisointi ei saanut ensi-iltansa aikaan kummoisia arvioita, eikä asia miksikään muuttunut levylle päästyämme.
Tarina on katsojille hyvin tuttu. Samanniminen romaani (1934, suomeksi 1937) otti vaikutteita kuuluisasta Charles Lindberghin lapsen kidnappauksesta. Se on kuuluisampi murhamamman tuotannossa kuin Kymmenen pientä neekerinpoikaa (1939, suomeksi 1940). Molemmat on filmattu useasti.
Muuta jännitettä ei murhamysteerille voi luoda kuin sen, että katsoja keskittyy miettimään, kuinka tällä kertaa tietyt juonenkäänteet kerrotaan. Dramaturgiassa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä.
Sivuosakaarti on nimekäs ja hoitaa tehtävänsä ammattitaitoisesti. Ikävintä on kuitenkin se, että Hercule Poirot’n rooli sujuu Branaghilta kompastellen. Jos vertailukohdaksi ottaa Peter Ustinovin tai David Suchet'n, tunnelma ei vain ole oikea. Branaghin ratkaisu on viedä mestarietsivää puolinaisen karikatyyrin tielle. Tästä Poirot’sta tulee mieleen ylikomisario Jacques Clouseau tai Frank Drebin, mutta niin, ettei katsoja voi olla varma, onko tämä draamaa vai komediaa.
Kahdella levyllä. Audiovisuaalisuus on kunnossa, vaikka ensisilmäyksellä 4K:n ja BD:n ero tuntuu pieneltä. Tarkempi yksityiskohtien tutkailu osoittaa eron olevan selvän. Ääniraita toimii keskitasoisesti tekemättä turhaa numeroa itsestään. (PS)