Ris­teä­vien ta­ri­noi­den juo­ni­ku­vio on jo niin mo­neen ker­taan ka­lut­tu, että oh­jaa­ja Clint Eas­twood kap­sah­taa ke­poi­ses­ti alas kuo­le­man jäl­keistä elämää ku­vaa­val­la elo­ku­val­laan. Tässä on het­kensä, mut­ta jol­ti­sen­kin hep­poi­sas­ti ja epä­loo­gi­ses­ti ra­ken­net­tu kä­si­kir­joi­tus te­kee to­teu­tuk­ses­ta ram­man, ai­na­kin ajoit­tain.

He­reaf­ter käyttää to­ki an­siok­kaas­ti ih­mis­kun­taa ra­vi­sut­ta­via ta­pah­tu­mia ku­ten tsu­na­mia ja Cha­ring Cros­sin pom­miat­ten­taat­tia lii­ma­tes­saan eläk­keel­le siir­ty­neen ame­rik­ka­lai­sen mee­dion, tsu­na­mis­ta pe­las­tu­neen rans­ka­lai­sen tv-julk­kik­sen ja kak­sos­vel­jensä me­nettä­neen lon­too­lai­sen au-lap­sen ta­ri­nat yh­teen.

Tämä on kuin Chuck Ber­ryn klas­sik­ko­bii­si It Wasn’t Me eli ”I met a Ger­man girl in Eng­land who was going sc­hool in Fran­ce”. Ber­ry ku­va­si ra­sis­mia ja ih­mis­ten eri­lai­suu­den sekä lo­pul­li­sen sa­man­kal­tai­suu­den pon­nin on myös Eas­twoo­dil­la ta­ka­na. Tai sit­ten hän pelkää kuo­le­maa.