Oliver Stonen George W. Bushista tekemää elokuvaa on ihmetelty turhasta hellämielisyydestä miestä kohtaan, joka innokkaine apujoukkoineen keksi irakilaiset joukkoaseet syyksi aloittaa typerä sota diktaattori Saddam Husseinia vastaan.
Oliver Stonen George W. Bushista tekemää elokuvaa on ihmetelty turhasta hellämielisyydestä miestä kohtaan, joka innokkaine apujoukkoineen keksi irakilaiset joukkoaseet syyksi aloittaa typerä sota diktaattori Saddam Husseinia vastaan. Todellinen uhka, Pakistanin rajalla lymyävä, al-Qaida osoittautui turhan lipeväksi vastustajaksi.
Ei Stone ole hellämielinen, sillä hänen ei juurikaan tarvitse nolata Bushia ja tämän hallintoa dramaattisin kohtauksin, vaan lakoninen tyyli kylmää tehokkaasti. Tämä asenne ei kuitenkaan johda kovinkaan hyvään elokuvaan, vaikka Josh Brolin onnistuu tekemään erinomaisen Bush Juniorin.
Harvoin on toki sodan haukkojen asennetta kuvattu yhtä säälimättömästi. Varapresidentti Dick Cheney (Richard Dreyfuss), puolustusministeri Donald Rumsfeld (Scott Glenn), neuvonantaja Karl Rove (Toby Jones) ja tuleva ulkoministeri Condoleeza Rice (Thandie Newton) esitetään täydellisinä opportunisteina. Silloinen ulkoministeri Colin Powell (Jeffrey Wright) saa sentään sympatiaa.
Mutta viime kädessä ja ensimmäisenä Bush itse halusi sotaa. Muut pyrkivät luomaan sille perustelut. Yksinkertaisen tikapuuhermoston suoraviivaisuudella hän halusi tehdä sen, mikä isältä viisaasti jäi tekemättä: Bagdadiin menossa kyse oli puhtaasti öljystä, ja myös Iranin öljystä. Ohjaaja Stone ei kertonut meille mitään uutta, toisin saattoi olla amerikkalaisyleisön laita.
Keskitason kuva ja äänen tarkkuus. Ei ekstroja. (PS)