Saksalaisen Cornelia Funken suomennetuista fantasiaromaaneista on Rosvoruhtinas jo aiemmin tehty mukavaksi elokuvaksi.
Saksalaisen Cornelia Funken suomennetuista fantasiaromaaneista on Rosvoruhtinas jo aiemmin tehty mukavaksi elokuvaksi. Nyt on vuorossa kirjailijan itsensä tuottama Mustesydän samannimisen trilogian ensimmäisestä kirjasta. Filmeistä päätellen vuonna 1958 syntyneen ja nykyisin Yhdysvalloissa asuvan Funken seikkailut ovat Sormusten tarun, Narnian ja Harry Potterin kevytversioita. (Elokuvan on kuvannut Harry Potteriakin visualisoinut Roger Pratt. Loppukohtauksen taistelumelskeessä Helen Mirren, tai todennäköisemmin hänen stunt maninsa, ratsastaa paikalle valkoisen yksisarvisen selässä, kuin muistumana kirjailija Funken ihaileman Tolkienin Gandalfista.)
Värikkäiden henkilöiden ja vilkkaasti liikkuvan juonen ansiosta niiden parissa viihtynevät etenkin varhaisnuoret.
Meggie-tytön isä Mortimer osaa lukea satuja niin hyvin, että hahmot nousevat kirjojen sivuilta lentoon ihan kirjaimellisesti. Luettuaan ääneen romaania Mustesydän, Mortimer herätti vahingossa henkiin pahan Capricornin ja hänen kätyrinsä. Vielä suuremman murheen isä ja tytär kohtasivat, kun perheen äiti Resa katosi kirjan sisään todellisuuden ja fantasiamaailman välillä vallitsevan tasapainon lain vuoksi.
Vuosien kuluttua Meggie ja Mo (eli Mortimer) etsivät yhä vanhojen kirjojen kaupoista oikeaa opusta ja keinoa, jolla ”lukea” Resa takaisin elävien pariin. Eräällä reissulla Mustesydän-kirjan henkilö Tomusormi, epävarma mutta tarvittaessa neuvokas antisankari, tulee varoittamaan isää ja tytärtä. Capricorn on kannoilla saadakseen Maggien ja Mon lukemaan kirjoista ulos yhä uusia konnia ja sadunomaisia aarteita.
Tarinana Mustesydän korostaa kirjojen merkitystä ja luo niille oman salaisen elämän. Elokuvassa vilisee teosten kansia ja selkämyksiä sekä irrallisia rivejä ääneen luettuina. Viittauksia ja kirjallisen sisäpiirin vitsejä riittää lukuhirmujen iloksi.
Osalle runsaasta henkilökaartista käy kuten Meggien isotädin kartanon kirjoille. Ne lentävät ympäriinsä asettumatta paikoilleen edes siksi aikaa, että sisällöstä ehtisi kiinnostua tai saada selvää.
Tyyppejä on yksinkertaisesti liikaa. Tuhannen ja yhden yön taruista karannut Farid (Rafi Gavron) jää pelkäksi apupojaksi, mutta ehkä hänen roolinsa kasvaa trilogian jatko-osissa. Sama vika on konnienkin puolella. Ainoastaan Andy ”Gollum” Serkisin esittämällä Capricornilla on kunnolla valkokangasaikaa, mutta ikimuistoista pahista hänestä ei ehdi muodostua.
Funken ideat lukemisen ja kirjoituksen ihmeellisestä muutosvoimasta ovat toimivia, mutta kokematon ohjaaja Iain Softley ei saa niihin sellaista myötäsyntyistä vakuuttavuutta, että ne yksin kantaisivat elokuvaa. Onko pelätty katsojakunnan lyhyttä pinnaa, kun aiheet jäävät aihelmiksi ja ne ohitetaan kuin pikakirjoituksella?
Paljon jää näyttelijöiden, visuaalisuuden ja vauhdin varaan. Meggien (Eliza Bennett) persoonaan olisi voinut luottaa enemmänkin. Brendan Fraser jää värittömäksi isän roolissa. Alku-urallaan miellyttänyt ja riskejäkin ottanut Fraser tuntuu nykyisin tyytyvän kaavamaisten sarjaelokuvien sankariksi. Eikä ole loistavan Helen Mirrenin vika, että hänen tätihahmonsa on höpsö touhottaja.
Tomusormi on tarinan todellinen magneetti. Hienoja rooleja tekevä Paul Bettany onnistuu taas luomaan monikerroksisen henkilön. Mies on tulennielijä, joka kaipaa kirjan sivuille jäänyttä perhettään. Uhkaavien ja väliin pelkurimaisten piirteiden vuoksi Tomusormea epäillään Capricornin käskyläiseksi, mutta matkan varrella luonteikas tulimies voittaa itsensä saatuaan ympäristönsä ja erityisesti Faridin luottamuksen. Roger Prattin otoksissa Tomusormesta ja hänen näätäseuralaisestaan Gwinistä on suuren fantasiaseikkailun verratonta hohtoa. (HB)