Tai­de­teol­li­sen kor­kea­kou­lun elo­ku­va­lin­jan lop­pu­työnä to­teu­tet­tu Tho­mas tar­joaa har­vi­nais­ta herk­kua ko­ti­mai­sen elo­ku­van unoh­de­tus­sa ala­la­jis­sa, jos­sa kes­ki­tytään ih­mi­sen psy­ko­lo­gi­siin tun­te­muk­siin kai­ken al­leen kät­kevän vöyhää­mi­sen si­jaan.

Ai­ka har­va ny­kye­lo­ku­va malt­taa odot­taa, kat­soa ja tut­kia. Elo­ku­va seu­raa yk­sinäi­sen les­ken (Las­se Pöys­ti) ar­kielämää kel­la­riyk­siössä. Ai­noa link­ki ul­ko­maail­man hyö­rinään, vel­jen kans­sa käy­dyt shak­kiot­te­lut, lop­pu­vat he­ti al­kuun­sa, kun vas­tus­ta­ja kel­lah­taa lat­tial­le. Jäl­jel­le jää soo­los­hak­ki, nä­kymät pik­kuik­ku­nas­ta ja vai­mon ku­va.

Te­kijät saa­vat kiittää sitä, että Las­se Pöys­ti läh­ti mu­kaan pro­jek­tiin — hyvästä sydä­mestään luul­ta­vas­ti. Mut­ta Kjell As­kild­se­nin no­vel­lei­hin pe­rus­tu­va roo­li­kin tun­tui luul­ta­vas­ti lä­hei­seltä.

Ku­ka­pa ei van­ha­na ha­luai­si koh­da­ta pys­typäin men­neet te­kon­sa. Tämä mah­dol­lis­tuu, kun toi­nen yk­sinäi­nen mies (Pent­ti Sii­mes) saa­puu puis­ton­pen­kil­le.

E­lo­ku­va ra­ken­tuu niin hie­no­va­rai­ses­ti ja Pöys­tin an­sios­ta hal­li­tus­ti, et­tei ta­ri­nan lop­pu­kouk­kua luul­ta­vas­ti oli­si edes tar­vit­tu. Ai­na ei kaik­kea tar­vit­se tietää. Luul­ta­vas­ti rat­kai­su pe­rus­tui al­ku­peräis­teks­tiin. Sai­var­te­lua­han ta­ma on, mut­ta to­del­lis­ta luo­vuut­ta oli­si voi­nut ol­la se, et­tei it­se di­lem­maa oli­si­kaan pal­jas­tet­tu.