Lars von Trierin Nymphomaniacin hajoittaessa kriitikkorivejä on mukava katsoa, millainen oli ohjaajan tähän mennessä paras elokuva.
Lars von Trierin Nymphomaniacin hajoittaessa kriitikkorivejä on mukava katsoa, millainen oli ohjaajan tähän mennessä paras elokuva.
Antichrist on nerokas draama. Se on sitä elastisuutensa ja näppärän monikäyttöisyytensä vuoksi. Harva elokuva tekee näin edullisen tarjouksen, sillä aika moni eri lajityypin vankkumaton kannattaja saa odotuksilleen vastinetta.
Anticristin voi katsoa psykologisena trillerinä, psykoanalyyttisena kuvauksena, ohjaajan omistuksen mukaisesti tarkosvkilaisena luontosymboliikkana, masokistisena shokkitaiteena ja jopa uutta luovana kauhuelokuvana. Kaiken tämän se tuntuu vieläpä tekevän paremmin kuin kilpailijansa eri lajityypeissä.
Elokuva alkaa kohtauksella, joka on tuttu kitaristi Eric Claptonin elämästä. Perheen poika kävelee ikkunasta ja tippuu kadulle. Terapeuttimies (Willem Dafoe) alkaa hoitaa vaimonsa (Charlotte ”Sergen tytär” Gainsborough) pelkoa, vaikka tietää, ettei se ole välttämättä ammatillisesti järkevää.
Elokuvaa aletaan kehitella surunkuvauksena, mutta siitä ei lopulta ole kyse. Tässähän edetään aina ihmisen pimeimpiin sielunsyvyyksiin Friedrich Nietschen, William Blaken ja Alesteir Crowleyn hengessä. Päähenkilöinä ovat mies, nainen ja luonto.
Elokuva kannattaa ehdottomasti katsoa, vaikka etukäteen saattaa etoa tiedossa oleva herkimpien orgaanien leikkely ja jatkuva kouristeleva naiminen. Kaikki on kuitenkin harkittua ja paikallaan. Tämä on helvetti. Toisin sanoen ei tällaista jaksa kovin monta kertaa elämänsä aikana katsoa.Yksi matka taitaa riittää ja aika monelle se taitaa olla lopullinen.
Laadukas kuva ja ääniraita. Ei ekstroja. (PS)