Tunnetuimpia sarjakuvien supersankareita ovat meilläkin Batman ja Teräsmies, DC Comicsin luomukset.
Tunnetuimpia sarjakuvien supersankareita ovat meilläkin Batman ja Teräsmies, DC Comicsin luomukset. Toinen puulaaki, Marvel Comics, on sekin jättänyt vaikutuksensa, etenkin amerikkalaisnuorison tajuntaan. Marvelin tuotoksista suomalaisille tutuin on Hämähäkkimies, mutta monet tietävät myös Ihmeneloset ja Captain American. X-Men on täällä vähemmän kuulu, vaikka on ilmestynyt Suomessakin nimellä Ryhmä X.
Sarjakuvissa mutantit ovat seikkailleet jo 38 vuotta, mutta vasta Bryan Singerin elokuva X-Men tuo nämä totuttua kompleksisemmat fantasiahahmot maailmanlaajuiseen valokeilaan. Mutantit ovat pohjimmiltaan inhimillisiä, vaikka satunnainen geenimutaatio onkin antanut heille jonkin yliluonnollisen voiman.
Mutantit kärsivät erilaisuudestaan, sillä ennakkoluulot kaikkea normista poikkeavaa kohtaan ovat syvällä. Mutanttien universumissa myös pahiksilla on hyvä syynsä. Hekin taistelevat oikeuksiensa puolesta, joskin väärillä keinoilla.
Hyvien puolelle kuuluvat saksikätinen Wolverine, nuori Rogue, säiden haltija Storm ja tulisilmäinen Kyklooppi. Konnankoukkuja puuhastelevat mm. Sapelihammas, pitkäkielinen Sammakko ja muotoaan muuttava Mystique.
Johtajina kummallakin ryhmällä on vanhoja älypäitä. Star Trekin Patrick Stewart on nyt professori X eli Xavier, joka käyttää telepaattisia kykyjään pyörätuolista. Hänen arkkivihollisensa on metalleja hallitseva Magneto, johon rooliin ohjaaja on valinnut tyypin vastaisesti (ja oivaltavasti) edellisen elokuvansa tähden, Sir Ian McKellenin.
X-Men haastaa Matrixin
Mutanttisatu kuulostaa hölmöltä, mutta elokuvana X-Men onnistuu. Sitä seuratessa antaa anteeksi jopa elokuvan harhaanjohtavan trailerin ja mitäänsanomattoman julisteen.
34-vuotias amerikkalaisohjaaja Bryan Singer nousi maineeseen elokuvallaan Epäillyt, joka oli taitava, joskin yhden idean varaan rakennettu palapeli. Sitä seurannut Stephen King-filmatisointi Mallioppilas oli täysi floppi. Uutuus sen sijaan ihastuttaa niin sarjakuvan, sci-fiseikkailun kuin muitakin hyvän elokuvan ystäviä. Singerin käsissä X-Menistä on tullut hauskempi kuin Blade Runner, jolle se toki on paljon velkaa. Kevytkenkäinen X-Men on myös kaikin puolin onnistuneempi kuin vakavuutta teeskentelevä Matrix.
Singerin elokuva on tulvillaan visuaalisia oivalluksia, yllättäviä kuvia, jotka palkitsevat katsojan. Singer saa sarjakuvamaailman syttymään Batman- ja Teräsmies-filmejä paremmin. Ihan kuin painetussa sarjiksessa, X-Menissä tapahtuu käänne ”joka sivulla”.
Elokuvan budjetti on saatu pysymään kohtuullisessa 75 miljoonassa dollarissa käyttämällä vähemmän tunnettuja (lue: vähemmän kuluneita) näyttelijöitä. Naiset ovat superseikkailuissa jääneet yleensä vähälle huomiolle, mutta X-ryhmässä Famke Janssen (Jane Grey) ja Halle Berry (Storm) saavat päteä miesten rinnalla. Vetoavin on kuitenkin mutanttinoviisi Rogue eli Anna Paquin, jonka muistamme Oscarin arvoisesta sivuroolista suosikkielokuvassa Piano.
Hienovaraista saarnaa
Rogue-tytön punahilkkavaellus sijoittaa tarinan paikkaansa etsivien nuorten maailmaan. Amerikkalainen valtavirran teinielokuva on harvoin onnistunut esittämään irrallisuuden ja yksinäisyyden tunteita yhtä säväyttävästi (Kaufmanin The Wanderers – Vaeltajat tulee mieleen.) Singer käyttää Paquinin herkkiä kasvoja taitavasti elokuvansa parhaaksi.
X-Men kiteyttää teemansa jo alkumetreillä, tarinan omaperäisessä avauksessa sodan aikaisella puolalaisella keskitysleirillä. Sama pelko, inho ja viha, joka tekee mutanteista eristettyjä, poissuljettuja hylkiöitä, on kohdistunut myös tosielämän ”erilaisiin”: juutalaisiin, sairaisiin, seksuaalisiin vähemmistöihin, eri uskoisiin tai eri värisiin ihmisiin. Ja kohdistuu yhä.
Tohtori Xavierin koulu, ”Mutant High”, kelpuuttaa lihavat ja laihat kaikissa sateenkaaren sävyissä. Tässä Singer kantaa uljaasti samaa soihtua kuin edesmennyt ohjaaja Joseph Losey suvaitsevaisuudesta kertovassa klassikossaan Vihreätukkainen poika. X-Menin johdonmukainen sanoma kunnioittaa viihteellisyydessäänkin katsojan älykkyyttä ja jättää hienovaraisesti tilaa omalle hoksaamiselle.
Toki filmin voi niellä pelkkänä seikkailunakin, ja sellaisena se on ensiluokkainen. Toisin kuin Matrixissa, tekniikkaa ei nyt käytetä sokaisemaan ja hämäämään, vaan näyttämään enemmän. Efektit ovat kertomuksen palveluksessa ja X-Men toimii kuin parantava satu, jännitystä säästämättä, mielikuvituksesta tinkimättä. (HB)