Jokainen viime vuosina lentänyt on ihmettellyt ilmeisen älyttömiä turvatarkastuksia ja -määräyksiä, joista puolet tuntuu olevan vain näennäisen turvallisuudentunteen luomista.
Jokainen viime vuosina lentänyt on ihmettellyt ilmeisen älyttömiä turvatarkastuksia ja -määräyksiä, joista puolet tuntuu olevan vain näennäisen turvallisuudentunteen luomista. Tässä kuvatut Syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat selitys turvatoimille.
Elokuva seuraa tapahtumia lennonjohtokeskuksissa ympäri maata ja ennen kaikkea United Airlinesin lennolla 93, joka oli lopulta ainoa terroristien kaappaamista neljästä koneesta, joka ei saavuttanut kohdettaan.
Tämän elokuvan näkeminen johtaa väistämättä kahteen ajatukseen: 1) kaikki mitä turvallisuuden eteen voidaan tehdä on hyvä tehdä, ja sen vuoksi voi hyvin kärsiä pienestä epämukavuudesta ja 2) viranomaiset olivat aivan hukassa tapahtumien käynnistyessä, eikä pahin epäonnistuminen ollut portilla vaan kriisinhallinnassa. Neljä lentoa, yksi toisensa jälkeen alkoi käyttäytyä epäilyttävästi, mutta vielä WTC:n liekehtiessäkin viranomaiset ihmettelivät mitä tehdä kuin presidentti Bush lastentarhassa istuessaan. Virhe oli myös lentäjien päätös avata matkustamon ovi sen jälkeen kun heitä oli varoitettu poikkeuksellisesta kaappauksen mahdollisuudesta.
Ohjaaja Paul Greengrass kuvaa dramaattisia tapahtumia Bourne-elokuvista tutulla intensiteetillä ja realismilla, ilman sankarien tai murhamiesten yletöntä alleviivausta. Raastavia tapahtumia käsitellään vaikuttavasti ja tahdikkaasti, vailla pienintäkään eksploitaation makua. Yhtä aikaa huikea ja hurja elokuva herättää kunnioitusta yksilöiden rohkeutta kohtaan, pettymystä tehottomaan byrokratiaan, pahennusta syyttömiin kohdistuvia väkivallantekoja kohtaan ja kiitollisuutta siitä ettei itse ole joutunut kokemaan tälläistä. Oliver Stonen odottamattoman lattean WTC:n ja aiheesta tehtyjen lukemattomien sentimentaalisten tv-elokuvien rinnalla tämä on ehkä se ainoa oikea elokuva. Kaksi tuntia vastaa suurinpiirtein tapahtumien todellista kestoa, mutta tuntuu tässä vain puolelta siitä. Liikuttava elokuvakokemus, jolle voi antaa viisi tähteä ilman että se olisi mikään moraalinen velvollisuus.
Realismiin pyrkivä elokuva näyttää ja kuulostaa oikealta elämältä. Tyylittelemätön ja kikkailuihin sortumaton kuva on jäsentynyt, puhdas ja vakaa. Kuvan rakeisuus on nähtävissä, eikä jälki ole erityisen terävää, mutta sävy on tapahtumille juuri oikea. Hillityllä musiikkiraidalla tehostettu ääniraita hoitaa upeasti tehtävänsä tunnelman tulkkina.
Ekstroissa hyvä analyyttinen ohjaajan kommenttiraita, joka referoi tapahtumia liikaa eikä kerro riittävästi taustatyöstä, mutta myös valaisee joitakin tehtyjä valintoja hyvin. Yllättävä tieto on sekin että iso osa lennonjohdon rooleista on miehitetty oikeasti paikalla olleilla henkilöillä. Ekstrojen vahvimmasta annista vastaavat kuitenkin kaksi hämmästyttävän pureutuvaa ja tuoretta dokumenttia päivän tapahtumista sotilas- ja siviililennonjohtojen näkökulmasta (48 min.) ja uhreista näiden perheiden kautta (48 min.). Lisäksi mukana on kooste lennon muistomerkistä (9 min.), faktaruutuja uhreista ja WTC:n tapahtumista tehdyn dokumenttielokuvan mainos (2 min.). (IJ)