John Gris­ha­min esi­kois­ro­maa­nin vä­kevä fil­ma­ti­soin­ti seu­raa kat­ti­lan kie­hu­mis­ta Yh­dys­val­to­jen Etelässä, missä 10-vuo­tiaan mus­tan pik­ku­tytön ko­va koh­ta­lo kaa­taa ben­saa pin­nan al­la ky­tevän ro­tu­vi­han pääl­le.

Pitkä, mut­ta ko­mean na­pa­kas­ti näy­tel­ty ta­ri­na koet­te­lee oman kä­den oi­keut­ta ra­kas­ta­van isän ja yhtä­lail­la hir­mu­te­koi­hin tai­pu­van val­koi­sen ros­kaväen kaut­ta. Vaa­ka­kup­pia ase­tel­laan oi­keu­des­sa, missä per­heen isän (Sa­muel L. Jack­son) elämä on syyttäjän (Ke­vin Spa­cey) ja per­sau­ki­sen la­ki­mie­hen (Matt­hew Mc­Co­naug­hey) va­ras­sa. Do­nald Sut­her­lan­din tässä esittämän, kun­nian ken­tiltä ai­kaa sit­ten ti­pah­ta­neen van­han la­ki­mie­hen sa­noin oi­keus voit­taa kum­pi sit­ten ju­tun voit­taa­kaan — ja tämä te­kee elo­ku­van ase­tel­mas­ta en­tistä kieh­to­vam­man.

E­lo­ku­va on myön­nettäväs­ti las­kel­moi­va ja mo­net sen kään­teistä voi mieltää kli­seik­si, mut­ta aka­tee­mi­sen aja­tus­lei­kin si­jaan ta­ri­na mais­tuu is­kevältä elämältä. Kii­tos tästä kuu­luu pait­si näppäräl­le kä­si­kir­joi­tuk­sel­le myös, ja ehkä en­nen kaik­kea, ta­ri­nan tai­dok­kaal­le kul­je­tuk­sel­le ja upeil­le näyt­te­lijä­suo­ri­tuk­sil­le. Sa­muel L. Jak­son on mies omas­sa roo­lis­saan ja sa­maa voi sa­noa myös Matt­hew Mc­Co­naug­heystä, jo­ka va­kuut­taa tässä ai­van sa­mas­sa mää­rin kuin vuo­sia myö­hem­min il­mes­ty­neessä hie­man sa­man­hen­ki­sessä tril­le­rissä "Lin­coln Lawyer".

Yk­si elo­ku­van kan­ta­vis­ta voi­mis­ta on sen ky­ky ase­tel­la na­pa­kas­ti kak­si ka­peaa näkö­kul­maa vas­tak­kain ja näyttää tästä lä­hes vääjäämättömäs­ti käyn­nis­tyvä vä­ki­val­lan ket­ju, jo­ka tun­tuu lo­pul­ta pe­lot­ta­van us­kot­ta­val­ta. Kak­si­ja­koi­sel­le elo­ku­val­le osu­vas­ti kun ta­ri­nan lop­pu­pis­te jättää epäi­lyk­siä. Mc­Co­naug­hey saa kos­ket­ta­van pa­la­van lop­pu­pu­heen­vuo­ron ja ly­hyellä epi­lo­gil­la luo­daan us­koa pa­rem­paan tu­le­vai­suu­teen, mut­ta sa­mal­la jää kal­va­va epäi­lys siitä, että vä­ki­val­lan ket­ju ei pää­tykään tähän. Ta­pah­tu­ma­ket­jun ai­ka­na sy­ty­te­tyt roi­hut ja oman kä­den oi­keu­teen kan­nus­ta­va en­nak­ko­ta­paus eivät ni­mittäin saa tässä sel­lais­ta lop­pu­si­neet­tiä, että elo­ku­van hah­mo­jen voi­si ku­vi­tel­la nuk­ku­van yönsä hy­vin. Ja sa­ma ha­vain­to tun­tuu tois­tu­van myös oi­keas­sa elämässä ai­na ai­ka ajoin maail­man uu­ti­sia seu­ra­tes­sa.