Uu­si God­zil­la oli ai­ka­moi­nen yllä­tys, vaik­ka eräi­den gen­re-e­lo­ku­vaa ka­vah­ta­mat­to­mien krii­tik­ko­jen myön­tei­syys an­toi koh­tuul­lis­ta tu­los­ta odot­taa.

En lie­ne ai­noa, jo­ka on ih­me­tel­lyt ja­pa­ni­lai­sen God­zil­lan tai oi­keas­taan Go­ji­ran sin­nikästä eloa po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin ku­vas­tos­sa ai­na Is­hirô Hon­dan oh­jaa­mas­ta al­ku­peräi­sestä köm­pelöstä Go­ji­ras­ta (1954) Ro­land Em­me­ric­hin pompöö­siin God­zil­laan (1998). Ga­reth Edward­sin tuo­rein ver­sio ta­val­laan ker­too, mik­si hah­mo ei suin­kaan ole kuol­lut. Sen sym­bo­liar­vo on it­se teok­sia vah­vem­pi.

Ny­ky-God­zil­laa ei oli­si il­man Hi­ros­hi­maa, WTC-tor­nien tra­ge­diaa, Fu­kus­hi­man ydin­voi­ma­laon­net­to­muut­ta tai Tsu­na­min pysäh­dyttävää me­dias­hok­kia. Hir­mu­lis­ko­jen ajoil­ta mer­ten poh­jis­sa ui­nu­nut hir­viö­ku­nin­gas on oi­va alus­ta ku­va­ta ny­kyih­mi­sen ko­ke­mia kol­lek­tii­vi­sia pel­ko­ja. Vii­mei­sen kym­me­nen vuo­den kan­sainvä­li­set me­ga­ta­pah­tu­mat an­toi­vat elo­ku­van­te­kijöil­le pal­jon ve­toa­pua, mut­ta omia­kin an­sioi­ta riittää.

Ta­val­laan tämä ei ole ko­vin isän­maal­li­nen jenk­kie­lo­ku­va. It­se asias­sa se viit­taa mel­koi­sen suo­raan Hi­ros­hi­man ja Na­ga­sa­kien ydin­pom­mien kuu­lu­van so­ta­ri­kok­siin si­vii­lejä koh­taan, vaik­ka tällä hin­nal­la toi­nen maail­man­so­ta saa­tiin lop­pu­maan. Ja­pa­ni­lai­nen näkö­kul­ma jo­pa val­lit­see elo­ku­van tee­mo­jen ke­hit­te­ly­vai­het­ta ja jat­kuu Tyy­nen­me­ren toi­sel­la puo­lel­la Ha­vai­jin kaut­ta San Fran­cis­con kii­na­lais­kau­pun­gi­no­saan saak­ka.

Muu­ten­kin sen­ti­men­taa­li­nen ja kak­si­nais­mo­ra­lis­ti­nen lä­hes­ty­mis­ta­pa ei ko­vin­kaan häi­rit­se ko­ke­mus­ta.