Tuo in­tiaa­ni pe­las­ti hen­ke­ni! Mitäs siitä sa­not? 50 vuo­den päästä me var­maan sie­mai­lem­me teetä ja­pa­ni­lais­ten kans­sa ja et­sim­me jon­kin muun kan­sa­kun­nan pot­kit­ta­vak­sem­me…

Näin us­ko­mat­to­mia en­na­koi ame­rik­ka­lai­nen kivää­ri­mies oh­jaa­ja John Woon so­tae­lo­ku­vas­sa Wind­tal­kers. Woon ai­hee­na ovat tais­te­lut ja­pa­ni­lai­sia vas­taan So­lo­mo­nin ja Sai­pa­nin saa­ril­la 1943-44. Sa­lai­se­na asee­na ame­rik­ka­lai­sil­la on na­va­jo­jen kie­lestä ke­hi­tet­ty koo­di, jol­la sa­no­mat ja tais­te­lu­vies­tit py­syivät tur­vas­sa vi­hol­li­sen ra­dio­va­koi­lus­ta huo­li­mat­ta.

E­lo­ku­van kes­kus­hen­kilönä on na­va­jo-ra­dis­ti Ben Yah­zee (A­dam Beach), jo­ka läh­tee so­taan re­ser­vaa­tis­taan Ari­zo­nas­ta. Mo­nu­ment Val­leyn jyh­keät kal­lio­muo­dos­tel­mat nä­kyvät fil­min al­ku- ja lop­pu­ku­vis­sa kuin muis­tu­ma­na John For­din wes­ter­neistä, joi­den käyttö­voi­ma­na usein oli­vat Ame­ri­kan al­ku­peräisväestön ja in­tiaa­nien mail­le tun­keu­tu­nei­den val­kois­ten vä­li­set jän­nit­teet.

Wind­tal­ker­sin val­ko­naa­ma on ker­sant­ti Joe En­ders (Nic­ho­las Ca­ge), jo­ka pa­him­man tu­li­hel­ve­tin ko­ke­nee­na jer­mu­na pan­naan suo­jaa­maan ra­dis­tia ja eten­kin hä­nen sa­lais­ta koo­diaan. Käs­ky on sel­keä: toi­vot­to­mas­sa ti­lan­tees­sa in­tiaa­nin hen­ki on vä­hemmän tär­keä kuin se, et­tei vi­hol­li­nen saa sa­la­kieltä sel­vil­le.

Kos­ka En­ders on jo aiem­mis­sa tais­te­luis­sa jou­tu­nut uh­raa­maan alai­siaan käs­kyjä tot­te­le­mal­la, ei tehtävä ole hä­nel­le mie­lui­sa. Vä­hintään­kin hän yrittää pitää etäi­syyttä rin­ta­ma­to­ve­riin, jon­ka pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa jou­tui­si tap­pa­maan.

Wind­tal­ker­sis­ta puut­tu­vat Il­mes­tys­kir­jan ja So­ta­mies Rya­nin suu­ri­suun­tai­set tais­te­lut. Eikä Wool­la ole eri­tyi­sem­paa so­dan­vas­tais­ta sa­no­maa, ku­ten Ve­teen piir­re­tyssä vii­vas­sa. So­tae­lo­ku­va­na Wind­tal­kers on pe­rus­ka­maa, jos­sa ku­va­taan ope­raa­tioi­ta ja lä­hi­tais­te­lui­ta Woon hong­kon­gi­lai­su­ran tuo­mal­la van­kal­la ru­tii­nil­la.

Vä­ki­val­lan ko­reog­ra­fia

Wind­tal­ker­sin so­ta on raa­kaa ja sitä on riittäväs­ti. ”­Jap­seik­si” te­key­ty­neet näyt­te­lijät vyö­ryvät ri­vi ri­viltä pää­tyäk­seen yhä uu­des­taan ty­kin tai ko­ne­pis­too­lin ruuak­si. Puuk­ko­ja ja pis­ti­miä käy­tetään ah­ke­ras­ti ja sa­mu­rai­miek­ka­kin hei­luu. Vä­ki­val­lan ko­reog­ra­fia on sel­keää ja tar­koi­tuk­sen­mu­kais­ta, eikä Woo yllättäen sor­ru­kaan pit­kiin hi­das­tuk­siin tai ve­ri­syyttä es­te­ti­soi­viin tyy­lit­te­lyi­hin.

Vä­hintään yhtä tär­keä ai­he kuin so­dan­ku­vaus on Wind­tal­ker­sin so­ti­las­poi­kien et­nis­ten lähtö­koh­tien ja per­soo­nal­li­suuk­sien yh­teentörmäys En­der­sin yk­sikössä. Mie­histön ku­vauk­se­na elo­ku­va ei saa­vu­ta Tun­te­mat­to­man so­ti­laan vi­vah­teik­kuut­ta, mut­ta so­vin­nol­li­suu­den sil­taa on kii­na­lai­soh­jaa­jan hyvä ra­ken­taa na­va­jo­jen­sa, ita­lia­lais­ten­sa ja tek­sa­si­lais­poi­kien­sa kes­ken, kun yh­tei­nen vi­hol­li­nen, Pa­han val­ta­kun­ta on vas­tas­sa.

Mo­nu­ment Val­leyn lisäk­si kau­neut­ta fil­miin tuo­vat in­tiaa­ni­ri­tuaa­lit, joi­ta na­va­jot eivät unoh­da juok­su­hau­to­jen kes­kelläkään. Elo­ku­van ni­mi tar­koit­taa ”­tuu­leen pu­hu­jia”, joik­si na­va­jo-ra­dis­tit it­seään kut­sui­vat. Adam Beach so­ta­mies Yah­zee­na ei it­se ole na­va­jo vaan Ka­na­dan in­tiaa­ni.

Hau­ku­tus­sa Wind­tal­ker­sis­sa on sa­maa suo­ra­su­kais­ta kä­den­tai­toa kuin pal­jon ke­hu­tus­sa Sa­muel Ful­le­rin Pu­nai­ses­sa ykkö­sessä. Ful­le­rin omiin ko­ke­muk­siin pe­rus­tu­nut so­ta­ta­ri­na ja Woon ot­ta­ma ul­ko­puo­li­sen näkö­kul­ma tuot­ta­vat tees­ken­te­lemättömän ja so­tae­lo­ku­vak­si har­vi­nai­sen sym­paat­ti­sen lop­pu­tu­lok­sen. Kum­man­kin fil­min pis­teitä ve­rot­ta­vat kli­sei­syys, pin­nal­li­suus ja elo­ku­val­li­sen ko­ko­naisnä­ke­myk­sen puu­te. So­ta­ku­vauk­sis­ta kiin­nos­tu­neet tus­kin pa­has­ti pet­tyvät. (HB)