Do­me Ka­ru­kos­ki pää­si oh­jaa­maan kan­sainvä­listä elo­ku­va­tuo­tan­toa, jo­ka pe­rus­tui tun­ne­tun kir­jai­li­jan elämän­ta­ri­naan. Luon­nol­li­ses­ti se in­nos­ti suo­ma­lais­ta elo­ku­vavä­keä. Odo­tuk­set nou­si­vat, mut­ta suur­me­nes­tys jäi saa­mat­ta.

E­lo­ku­vaa voi kui­ten­kin suo­si­tel­la J.R.R. Tol­kie­niin­sa in­to­hi­moi­ses­ti suh­tau­tu­neil­le, ja hie­man yllättäen myös tyy­likkäistä rak­kau­se­lo­ku­vis­ta pitä­vil­le.

Tähän vä­liin jää­kin sit­ten ai­ka­moi­nen yleisö­no­sa. Mik­si näin? Ka­ru­kos­ken oh­jaa­mi­ses­ta saa­ti näyt­te­lijöi­den am­mat­ti­tai­dos­ta se ei jää kiin­ni.

Sa­noi­sin, että kä­si­kir­joi­tus on­tuu. Jo­ten­kin sen siir­to elo­ku­vaan on­tuu, mut­ta mik­si, se on­kin vai­keas­ti mää­ri­teltä­vissä. Jo­ten­kin tun­nel­ma on sinänsä oi­kea, mut­ta lat­tea.

Lop­pu­jen lo­puk­si Be­re­nin ja Lút­hie­nin eli Joh­nin ja Edit­hin kau­nis yh­tei­nen ta­ri­na kan­taa par­hai­ten. Poi­ka­ne­li­kon yh­teisöl­li­syys­kin ku­va­taan ta­val­lis­ta pa­rem­min, vaik­ka lap­sel­li­set tun­nus­huu­dot vai­vaan­nut­ta­vat­kin. Sitä vas­toin it­se pää­hen­kilön mal­las­vis­keissään il­moil­le päästämät, pe­rin pei­tel­lyt Jou­ka­hai­nen ja Väinämöi­nen -huu­dah­duk­set kuu­lu­vat elo­ku­van par­haim­piin het­kiin.

Se viit­taa­kin kä­si­kir­joi­tuk­sen ohuu­teen. Elo­ku­va muis­tut­taa muu­sik­koelämän­ker­to­ja, jois­ta ei hoh­ti­mil­la­kaan saa ir­ti, mi­hin ar­tis­tin tai­de oi­kein poh­jaa, mi­ten se on luo­tu tai mi­hin sillä py­ritään.

Ai­van suo­raan tästä ei ole ky­se, mut­ta kir­jo­jen poh­jaa ku­va­taan yli­mal­kai­si­na heit­toi­na ja asiaa tun­te­mat­to­mil­le hämäräk­si jää­villä viit­tauk­sil­la.

Os­tin en­simmäi­sellä in­ter­rail-mat­kal­la­ni elo­kuus­sa 1983 Humph­rey Car­pen­te­rin Tol­kien-elämän­ker­ran Sha­kes­pea­re & Co -kir­ja­kau­pas­ta. Se ker­toi pal­jon elo­ku­vaa pa­rem­min, kuin­ka kir­jai­li­ja am­men­si proo­saan­sa in­nos­tus­taan ger­maa­ni­sis­ta ja skan­di­naa­vi­sis­ta my­to­lo­giois­ta, mut­ta en­nen kaik­kea suo­men kie­lestä.

Ka­le­va­la sai pal­jon pai­noar­voa Car­pen­te­rin kir­jas­sa. Lie­nee ih­me, et­tei sitä enempää pai­no­tet­tu suo­ma­lai­soh­jaa­jan elo­ku­vas­sa. Ehkäpä Ka­ru­kos­ki syyl­lis­tyi sinänsä ymmär­rettäväs­ti kan­sal­li­seen vaa­ti­mat­to­muu­teem­me tai ei ha­lun­nut lii­kaa do­mi­noi­da ske­na­ris­tien työtä.

Yk­si asia mi­nua hen­kilö­koh­tai­ses­ti hu­vit­ti. Elo­ku­van dia­lo­gin suo­men­ta­ja te­ki sa­man vir­heen kuin yo-ai­nee­ni keväällä 1982. Kir­joi­tin LOTR:n viit­tauk­sis­ta his­to­rial­li­siin il­miöi­hin: sor­mus=a­to­mi­pom­mi, Mor­dor=­Sak­sa, Sa­ru­man=­teol­lis­tu­mi­nen, ho­bi­tit/­hal­tiat jne=ang­lo­sak­si­nen sää­ty-yh­teis­kun­ta. Näin, vaik­ka Mi­ka Wal­ta­rin ta­paan Tol­kien kiel­si jyrkäs­ti kaik­ki al­le­go­riat.

Minkä vir­heen siis teim­me? Kir­joi­tim­me Kes­ki­maa. Il­man vä­li­vii­vaa. No, opet­ta­ja tai lau­ta­kun­ta eivät ol­leet kii­lu­silmäi­siä tol­kie­nis­te­ja, jo­ten he eivät huo­man­neet. Lau­da­tur tu­li.