Taulukauppiaat on Juho Kuosmasen Cannes-voittaja
”Ei kuvien kirjaimellinen kauneus, vaan niiden viattomuus, jotta niitä voi katsoa avoimin silmin.” – Robby Müller
Tunnin pituinen filminovelli Taulukauppiaat sai Cannesissa uuden sukupolven elokuvantekijöiden Cinéfondation-sarjan pääpalkinnon – 15 000 euroa, sekä takuun, että sen ohjaajan, Juho Kuosmasen, ensimmäinen pitkä elokuva pääsee suoraan ranskalaisfestivaalin ohjelmistoon.
Taulukauppiaat on Juho Kuosmasen Cannes-voittaja
”Ei kuvien kirjaimellinen kauneus, vaan niiden viattomuus, jotta niitä voi katsoa avoimin silmin.” – Robby Müller
Tunnin pituinen filminovelli Taulukauppiaat sai Cannesissa uuden sukupolven elokuvantekijöiden Cinéfondation-sarjan pääpalkinnon – 15 000 euroa, sekä takuun, että sen ohjaajan, Juho Kuosmasen, ensimmäinen pitkä elokuva pääsee suoraan ranskalaisfestivaalin ohjelmistoon. Tuomariston puheenjohtaja Atom Egoyan kehui Taulukauppiaiden ohjausta briljantiksi. Tämä merkittävä kanadalainen filmintekijä – muistetaan mm. upea The Sweet Hereafter (1997) — sanoi odottavansa innolla nuoren suomalaisohjaajan tulevia töitä. Mitä tässä enää jää suomalaisen arvostelijan todettavaksi?
Ehkä se, että lyhytfilmiensä Kestomerkitsijät (2007) ja Kaupunkilaisia (2008) jälkeen kokkolalaislähtöinen ohjaaja on astunut aimo harppauksen eteenpäin kaikilla elokuvanteon osa-alueilla. Taulukauppiaat tullaan muistamaan Kuosmasen uran lähtölaukauksena. Se vakuuttaa katsojat – ja toivottavasti tekijänkin – että hän on oman alansa löytänyt. Suomalaisten tuntojen välittäjänä Taulukauppiaita katsotaan vuosien saatossa samassa mielessä kuin Kaurismäen veljesten tai Matti Ijäksen alkupään elokuvia.
Taulukauppiaat on Juho Kuosmasen lopputyö Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja lavastustaiteen laitokselle. Elokuvana se on valmis, pienimuotoisenakin runsas ja häkellyttävä taidonnäyte. J-P Passin käsikirjoittama ja kuvaama filmi saa kotimaisen ensi-illan Sodankylän elokuvajuhlilla. Siellä se nähdään kahdesti: ensin yönäytöksenä Kitisenrannan koululla lauantaina ja toisen kerran Lapinsuun elokuvateatterissa filmijuhlien päätöspäivänä sunnuntaina. Tuottaja pyrkii myös saamaan filmin kesän aikana valkokankaalle ainakin ohjaajan kotikaupunkiin Kokkolaan. Yle esittää Taulukauppiaat televisiossa vasta vuoden 2011 puolella. Toivottavasti ulkomainen arvonanto ja palkintomenestys herättävät kiinnostusta laajempaankin teatterilevitykseen.
Kuten Kaurismäet ja Ijäs – tai Auli Mantila ja Leea Klemola tv-sarjassa Hopeanuolet – Kuosmanen näyttää mieltyneen tie-elokuviin: matkantekoon ja vaihtuvien maisemien ja kohtaamisten henkilöhahmoissa aiheuttamiin muutoksiin. J-P Passille käsikirjoitus on ensimmäinen, mutta filmikuvaajana hän oli mukana jo Kuosmasen Kaupunkilaisissa. Passi vastasi kameran takana myös dokumentin Kansakunnan olohuone (2009) hienosyisestä ja harkitusta visuaalisesta ilmeestä. Jälkimmäisessä oli dramaturgisena konsulttina Auli Mantila, jota voidaan syystä pitää Taulukauppiaiden kolmantena keskeisenä tekijänä.
Supliikin särmää
Kuosmasen ja Passin filmitarinassa 18-vuotias Toni viettää viimeistä viikkoaan siviilissä ennen armeijan kutsua. Teppo Mannerin esittämä Toni on päässyt ensimmäiseen oikeaan työhönsä, pakuauton kuskiksi keski-ikäiselle, maisemakuvia suoltavalle toritaiteilijalle ja hänen myyntitykilleen. Eletään joulunalusaikaa, sää on vastahakoinen. Auli Mantila itse näyttelee maalari Luukkosta. Taiteilijan agenttia Emppua esittää kokkolalaislähtöinen monitoimimuusikko, laulaja ja harrastajanäyttelijä Tuomas Airola.
Teppo Manner on omalta siviiliammatiltaan putkimies. Ensiroolin perusteella Manner onkin Ylen radiohaastattelussa verrannut elokuvantekoa putkihommiin. Molemmissahan eri alojen osaajat pyrkivät yhteiseen päämäärään. Mannerin perusolemus on ohjaajan ja kirjoittaja-kuvaajan käsissä sovitettu kertomuksen henkeen istuvaksi. Kun näkökulma on enimmäkseen Tonin, on paljon esittäjän varassa. Pääosaan nuori mies on erinomainen valinta. Vuoroin uniselta, vuoroin umpimieliseltä vaikuttavassa Tonissa on myös tarkkailijan herkkyyttä, intuitiivista oivallusta ympärillä olevien ihmisten ääneen lausumattomille tunnoille ja tilanteille. Tonissa tapahtuu eniten muutosta, myös ulkoisesti. Elokuva liikkuu ja hengittää Tonin rytmissä, elämään avautuvan miehen matkassa eteenpäin. Manner on tekijätiimiltä varsinainen löytö.
Taiteilija Luukkosta näyttelevä Mantila on pitkän uran tehnyt ja huomattava elokuvaohjaaja (Neitoperho, Pelon maantiede, Ystäväni Henry), sen lisäksi myös käsikirjoittaja ja tuottaja. Hänet on harvoin nähty julkisuudessa ja aiemmin hän kieltäytyi esiintymästä edes valokuvissa. Mantilan näkeminen Luukkosena on siis harvinaista herkkua. Roolina kovia kokenut, sivuraiteille joutunut taidemaalari on harmaantunut, kaita liinatukka. Sellaisena Luukkonen tuo ulkoisesti mieleen Mantilan itsensä ohjaaman Neitoperhon, jossa Leea Klemola tulkitsi pääosan ”albiino Johnny Winteriä”. Mutta Luukkonen on vanhentunut ja elämän kuluttama versio. Pettyneen, sairaan mutta sarkastisen sisukkaan toritaiteilijan muotokuva on tuoreudessaan ilmestys, filmille talletettu helmi. Epäluuloinen, töksäyttelevä, helposti kimpaantuva Luukkonen paljastaa tarinassa kipukohtansa. Suomalaisille ominaiset sijaistoiminnot, niin hyvässä kuin pahassa, tarjoavat katsojalle tulkinnallisia avaimia. Mantila sisällyttää merkityksettömältäkin tuntuvaan sanapariin — ”kyllä, kyllä” — tunnetilan, joka vastaa suurin piirtein maanvyöryä.
Amatööri näyttelijänä on Tuomas Airolakin. Soitto ja laulu on Airolan ominta aluetta, joten häntä varten elokuvassa on tietysti karaokelaulukohtaus baarissa. Muodoltaan muheva, mutta hillitty Emppu on mies, josta ei ota selvää, onko hän lintu vai kala. Tosiasioissa luovasti luoviva supliikkimies täyttää siis hyvin paikkansa retkueen kolmantena pyöränä. Heikkoa lenkkiä tästä triosta ei löydykään. Kukin esiintymiskokemuksesta riippumatta komppaa toisiaan ja on sopivasti erilainen, toistensa vastakohta. Taulukauppiaat ovat ihmisinä freesin karheita ja painokkaita, aitoja fiktion maailmassa. Onnistunut, omintakeinen roolitus johtaa täysipainoiseen lopputulokseen.
Ihmisrakkautta tarjolla
Tarinassa kirotaan antaumuksella. Pakuauton kyydissä kuullaan niin nuoren vitutusta kuin vanhempien perkeleitä. Armeija on Tonista ihan ”perseestä”. Lähtökänninkin poika vetää. Romantiikkaa tai seksiä Taulukauppiaissa ei edes sivuta. Luukkosen teini-ikäinen tytär on Tonille verrokki, kohtalotoveri, enemmän pikkusisko kuin romanttinen intressi. Romanssin sijaan elokuva tarjoaa ihmisrakkautta suurella tarjottimella. Kertomuksen yleisilme on lähimmäiset huomioiva, humaani ja toiveikas. Kuosmasen ja Passin elokuva on kyllä niukka ja tiukka, mutta kyyniseksi sitä ei voi syyttää. Kuten Kestomerkitsijöissä ja Kaupunkilaisissakin, Taulukauppiaiden loppukuva on hymyilevän positiivinen, lentoon lähtevä. Onko se tekijöiltä jo maneeri? En tiedä, mutta aika ihanaa se on.
Fiktioelokuva on sanottu valheeksi, joka paljastaa totuuden. Dokumentinomainen Taulukauppiaat ei sekään ole mikään väärennös. Kenties se on tiedostamatonta metaelokuvaa, elokuvaa elokuvasta? Filmintekokin on reissuhommaa. Siinäkin tarvitaan aina joku ”Toni” hanslankariksi, projektin puuhamieheksi, juoksupojaksi ja työryhmän jäseneksi. Tuottaja taas tietää kuinka kallista kaikki on, kun aika on rahaa. Tuottaja-Emppu myös ymmärtää, että valmis tuote on saatava kaupaksi keinolla millä hyvänsä, markkinoinnilla ja mainoslauseilla. Ja tietysti elokuvassakin pitää olla se välttämätön paha, joku taiteilija ”Luukkonen” — toritaiteilija tai muu – sisällöntuottajana, visioitaan ideoimaan. Niin filmin- kuin matkantekokin voi muuttaa siihen osallistuneita. Ainakaan Taulukauppiaiden tekijöiden ei Cannesin palkinto kainalossaan tarvitse todeta, että ”paska filmi, mutta tulipahan tehtyä”.
Kuosmasen ja Passin henkilökirjo on kuin Chydeniuksen ja Rossin laulusta Jos rakastat. Hahmot eivät kuulu Suomen synnynnäisiin lottovoittajiin. Tonin, Empun ja Luukkosen menettelytavat tuskin ponnistavat etiikan oppikirjasta, eivätkä täytä aina lain kirjainta. Käytöskään ei ole kultaisinta. Sen tasoiseen keskusteluun taulukauppiailla ei kerta kaikkiaan ole aikaa. Mutta tarina näyttää, miten kaikilla on syynsä, kun elämän diili ei lyökään valttikortteja käteen. Filmintekijät eivät tarkastele hahmojaan ylhäältä päin. Tonia, Luukkosta ja Emppua ei ylistäen alenneta veijareiksi ja vekkuleiksi. Taulukauppiaat kuvastaa hyvin David Thomsonin teesiä siitä, että ”pieniä ihmisiä” ei ole, vaan me kaikki olemme samankokoisia.
Kamera tulee iholle
”Ihan liikaa herättää mielikuvia”, sanoo Luukkonen kuullessaan Empun lorottavan seisaaltaan vessanpyttyyn. Runsaasti mielikuvia Taulukauppiaat saa katsojassa aikaan pidättyvällä, teot näyttävällä, mutta selityksiä välttävällä kerronnallaan. Mielikuvat taustoista, henkilöhistoriasta, syistä ja seurauksista, syntyvät tilanteiden ja niihin reagoinnin välisestä ristiriidasta. Väistely, vaikeneminen, ohi puhuminen, kommentoimatta jättäminen ja pois lähteminen kertovat olennaisen. Sanoja tarvitaan vähän, eivätkä ne useinkaan ilmaise itse asiaa, joka on niiden takana.
Cinéfondationin sääntöjen mukaan kilpailuun osallistuvan elokuvan on oltava kestoltaan korkeintaan tunnin pituinen. Tässä 59-minuuttisessa ”lyhytelokuvassa” on näkyvillä pitkän filmin eväät. Taulukauppiaiden joulunvietto ja vuodenvaihde vaihtuu tunnelmissaan vakavasta surkuhupaisaan. Läpänheitto on hervotonta. Sisällön ja muodon yhtenäisyys sekä kerronnan tiheys saavat katsojan toivomaan saavansa tietää vielä enemmän näistä tyypeistä. Toisaalta juuri tyly ytimekkyys on lopulta Taulukauppiaiden suurin ansio. Näissä tyypeissä on särmää, mutta koviakaan kohtaloita ei korosteta. Pakahduttavat tunnemyrskyt, oli elämässä seinä vastassa tai avautumassa uusi uoma ja mahdollisuus, läikähtävät vaivihkaa käsivarakameran liikkeessä ja mikrofonin tallentamissa äänissä. Tärkein on pääteltävä niistäkin kuvista, joita ei näytetä, keskeytyvistä lauseista, ohi kävelevistä ihmisistä.
Taulukauppiaat tulee iholle. Passin kamera on enimmäkseen henkilöissään kiinni. Mutta ei tunkeilevasti vaan intiimisti, kasvutilaa antaen, yhdessä hengittäen. Elokuvan ilme on hyvä esimerkki siitä, mitä mestarikuvaaja Robby Müller mahtoi tarkoittaa taannoin Sodankylän festivaaleilla sanoessaan: ”Ei kuvien kirjaimellinen kauneus, vaan niiden viattomuus, jotta niitä voi katsoa avoimin silmin.” (Peter von Bagh: Sodankylä ikuisesti, WSOY 2010.) Jussi Rautaniemen leikkaus on herkkävaistoista, tarkassa annostelussaan kertomusta kokoavaa. Elokuvassa on hyvä rytmi. Katsoja viedään kädestä pitäen maisemaan ja tilaan. Vuorokaudenajat ja sääolosuhteet luovat vaihtuvia, maalauksellisia vaikutelmia. Otokset ovat tuoreita ja yllättäviä tarjotessaan vain välttämättömän tiedon, joka aktivoi mielikuvitusta ja luo odotuksia. Visuaalisilta keinoiltaan rikas ja hienovireinen elokuva sukeutuu valmiiksi vasta katsomiskokemuksessa. Valon heijastuessa kasvoille henkilöt syntyvät ja kasvavat silmien edessä, tässä ja nyt.
Hyvästijättö
Musiikkia käytetään vain silloin, kun se kuuluu tarinaan: autossa soi Suomi-punk, ravintolassa tanssibändin urut ja baarissa karaoke. Yllin kyllin mielikuvia herättävinä ääninä esiin nousevat lumessa kulkemisen, hengityksen ja työn äänet. Nähdystä ja kuullusta muodostuu se elämän maku, mikä tekee Taulukauppiaista niin läsnä olevan katsomiskokemuksen.
Jos Luukkosen ja Empun seura ei Tonille opetakaan ihan kaitaa tietä, pärjäämistä se opettaa. Jopa Empun taide-esittelyt, joissa teosten nimet ja tekijän taustat vaihtuvat tarvittaessa ostajaehdokkaan profiilin mukaan, koulivat vaivihkaa Tonistakin sanavalmiin mestarimyyjän. Siitä on myöhemmin hyötyä, kun leipä on hankittava ovelta ovelle -kaupustelijana.
Luukkonen ja Toni oppivat toisiltaan eniten. Taiteessaan ja elämänvalinnoissaan epäonninen Luukkonen saa Toniin yhteyden, joka häneltä on omaan Tanja-tyttäreen puuttunut. Kasvava kiintymys on molemminpuolinen. Isätön Toni kokee itsenäistymispyrkimyksissään oman lankapuhelinäitinsä ripustautuvana. Kiintyminen uuteen äitihahmoon onnistuu, kun se tapahtuu vapaalta, tasa-arvoisemmalta pohjalta, pyyteettömästi ja omasta halusta.
Oli lyhyt tai pitkä elokuva, jos se ei kosketa, se ei ole mistään kotoisin. Luukkosen ja Tonin viimeinen kohtaus asemaravintolassa on filmivuoden väkevimpiä. Siinä vaihdetaan vain katseita. Ja kynää. Sairas, koditon nainen ja armeijasta myöhästynyt nuorimies täyttävät vuorotellen lottorivejä. Pöydän yli käsiä vaihtava kynä sitoo parin yhteen. Tunnetasolla vaikutus on huimaava kuin Romeon ja Julian parvekekohtaus — tai Sofien valinta.
Taulukauppiaissa rakkaus on viereen jäämistä, mutta myös lähtemistä. (HB)