Pik­ku­po­jat Ru­pert ja Evert, äi­ti Pi­pa ja isä Pek­ka ovat pääl­lepäin on­nel­li­nen ydin­per­he. Mut­ta Kal­lion per­he on hie­kal­le pe­rus­tet­tu. Hy­vin­voin­ti, mie­hen kor­kea vir­ka ja vai­mon tai­tei­li­juus eivät suo­jaa pettä­mi­seltä, al­ko­ho­lis­mil­ta, per­hevä­ki­val­lal­ta ja sai­rau­del­ta.

S­ka­vabö­len po­jat on niin suo­ma­lai­nen sur­ku­jut­tu, että sen täy­tyy ol­la to­si. On­nek­si per­heen tra­ge­dia ker­ro­taan tällä ker­taa nii­den puo­lus­tus­ky­vyttö­mim­pien, van­hem­pien skis­mo­jen oheis­va­hin­goik­si las­ket­ta­vien las­ten näkö­kul­mas­ta.

Jörn Don­ne­rin en­nak­ko­ke­huin saat­te­le­man Ska­vabö­len poi­kien pe­rin­tei­nen, ai­kan­sa ot­ta­va tyy­li viehättää pak­ko­liik­keissään ny­kivään ny­kye­lo­ku­vaan tur­tu­nei­ta sil­miä. Zai­da Berg­rot­hin oh­jaus tar­joaa vah­van ja sees­tei­sen elo­ku­vail­lan – vaik­ka elä­myk­sel­li­syys jää pai­koit­tai­sek­si.

En­simmäi­sessä pitkässä fil­missään kyn­tensä näyttävä ku­vaa­ja Anu Kerä­nen ja ko­ke­nut leik­kaa­ja Nils Pagh An­der­sen to­teut­ta­vat il­ma­via, hen­gittä­viä ku­via, joi­den la­vas­tus­ta ja pu­vus­tus­ta myö­ten huo­lel­li­sis­sa ase­tel­mis­sa kat­se lepää ja aja­tus löytää ti­lan.

Men­neil­le vuo­si­kym­me­nil­le, 70-80 –­lu­ku­jen epook­kiin tai­dok­kaas­ti si­joit­tu­va, ki­vu­liaan kau­nis ja kos­ket­ta­va vel­jes­ta­ri­na löytää ver­rok­kin­sa vaik­ka­pa Jo­nas Gar­del­lin syys­kuus­sa FST-ka­na­val­la al­ka­nees­ta lap­suu­den­muis­to­jen val­ti­mon­sy­kettä tun­nus­te­le­vas­ta ne­lio­sai­ses­ta tv-sar­jas­ta Puo­lik­si kät­ke­tyt (2009). Sa­maa ver­ta löy­tyy myös ruot­sa­lais-suo­ma­lai­ses­ta elo­ku­vas­ta Po­pulää­ri­mu­siik­kia Vit­tu­lajänkältä (2004). Ska­vabö­le on reip­paas­ti jäl­kimmäistä pa­rem­pi, vaik­ka jo­tain ta­pah­tu­ma­vuo­si­kym­men­ten an­keas­ta pysäh­ty­nei­syy­destä näyttää tart­tu­neen per­he­ta­ri­nan fil­mil­li­seen muo­toon.

S­ka­vabö­le tar­joaa enemmän elämän ta­kais­ku­ja kuin aviot­ra­ge­dian lau­kai­se­vas­sa rak­kaus­kir­jeessä mai­nit­tu­ja he­ku­mal­li­sia ”Vä­li­me­ren tur­koo­se­ja aal­to­ja”. Sil­ti toi­voa ei hei­tetä tässä Ant­ti Rai­vion Q-teat­te­riin 90-lu­vun alus­sa kir­joit­ta­maan näy­telmään pe­rus­tu­vas­sa fil­mi­ver­sios­sa. Rai­vion, Jan Forsströ­min ja Berg­rot­hin yh­dessä kä­si­kir­joit­ta­ma so­vi­tus vi­laut­taa mah­dol­li­suut­ta löytää so­vin­to, ai­na­kin it­sensä kans­sa, muis­to­jen, ko­ke­mus­ten lä­pikäy­mi­sen — ja ehkä tai­teen­kin — vä­li­tyk­sellä.

Vel­jek­siä lap­si­na esittä­villä on vaa­ti­vim­mat roo­lit. Il­ma­ri Jär­venpää ja On­ni Tom­mi­la kan­ta­vat ne kun­nial­la. Jär­venpään va­ka­vuu­des­sa ja reak­tioi­ta vah­ti­vis­sa silmäyk­sissä nä­kee jo näyt­te­lijän – tai osaa­van oh­jaa­jan kä­denjäl­jen. Tom­mi­la taas kuu­luu nii­hin lap­siin, joi­den ole­mus sel­lai­se­naan val­loit­taa ka­me­ran ja kat­so­jan. Berg­rot­hin ja kä­si­kir­joit­ta­ja Jan Forsströ­min aiem­pi yh­teis­työ, ly­hyt­fil­mi Hea­vy Me­tal, jo osoit­ti te­kijäin ky­vyt käyttää nuo­ria ja ta­voit­taa herkäs­ti kas­va­mi­sen tun­not.

Sau­na­koh­tauk­ses­sa, ink­ka­ri­lei­kissä ja naa­pu­rin tyttö­jen koh­taa­mi­sis­sa on elämän­ma­kua. Poi­kien luon­te­va avoi­muus ja läsnäo­lo – mikä on elo­ku­vas­sa en­siar­vois­ta myös am­mat­tinäyt­te­lijöil­le – te­kee heistä kat­so­jan tut­ta­via, joi­den koh­ta­loi­hin voi sa­mais­tua, oli ky­se sit­ten per­he­rii­dan to­dis­ta­mi­sen jär­ky­tyk­sestä tai tal­vi­sel­le pi­hal­le imp­ro­vi­soi­dus­ta jou­lu­ves­sas­ta.

A­le­xan­der Hac­ken mu­siik­ki säestää poi­kien leik­kejä an­tau­muk­sel­li­ses­ti. Lap­sen äk­kiväärällä lo­gii­kal­la vaih­tu­vat ti­lan­teet ovat to­sin vaa­ras­sa jäädä ir­ral­lis­ten koh­taus­ten si­kermäk­si. Tähän vai­kut­taa elo­ku­van ta­kau­tu­ma­lin­ja. Ta­kau­tu­mat pilk­ko­vat lap­suus­jak­sot ja kes­keyttävät kat­so­jan kiin­nit­ty­mi­sen ta­pah­tu­miin. Muis­te­luun ja ta­kau­miin yleisön joh­dat­ta­va ja to­tut­ta­va pitkä al­ku­koh­taus, jos­sa siir­rytään ny­ky­het­kestä men­nee­seen, jar­rut­taa en­teel­li­ses­ti fil­mi­ta­ri­nan käyn­nis­ty­mistä.

Tei­ni-ikäis­ten Ru­per­tin ja Ever­tin esittä­mi­sessä on han­ka­luuk­sia. Al­ku­ku­vis­sa se­los­tusää­ni sä­lyttää iso­vel­jel­le suu­ren taa­kan. Van­hem­mil­le Ru­pert oli mai­nit­tu poi­ka­na, ”­jon­ka kans­sa tu­lee on­gel­mia”. Tämä Ru­per­tin lei­ma­tah­ra jää myö­hemmässä ker­ron­nas­sa kui­ten­kin lu­nas­ta­mat­ta. Lau­ri Til­ka­sen iso­ve­li kun on tyy­piltään pi­kem­min unel­mavä­vy kuin kuu­mapäi­nen rag­ga­ri. Lop­pu­puo­lel­la, dra­maat­ti­ses­sa ul­lak­ko­koh­tauk­ses­sa isän kans­sa, Ii­ro Pa­nu­lan pik­ku­ve­li Evert tähtäi­lee yllättäen pys­syn­pii­pun ta­kaa. Sekään ei va­kuu­ta, kun Evert­kin on jä­tet­ty nuo­ruu­den ke­hi­tyk­seltään ohuek­si. Meil­lehän ei ole ker­rot­tu, missä, mi­ten ja mik­si vel­jes­ten vas­tak­kai­suus ja lo­jaa­li­suu­den siir­tymät oli­si­vat al­ka­neet il­metä.

S­ka­vabö­le usein on­nis­tuu­kin sy­ventäessään ti­lan­tei­ta ja hen­kilöitä. Mut­ta vä­lillä me­nee la­ven­ta­mi­sen puo­lel­le. 118-mi­nuut­ti­nen elo­ku­va käy asioi­ta lä­pi juur­ta jak­sain, su­ku­his­to­riaa­kin isoisään saak­ka. Fil­miin jää näin rön­syjä, jot­ka so­pi­si­vat pa­rem­min ro­maa­niin, pitkään näy­telmään tai tv-sar­jaan. So­ta­koh­tauk­set oli­si voi­nut tyys­tin jättää pois. Nii­den vä­littäjänä toi­mi­van Su­le­vi Pel­to­lan Tai­ku­ri Kin­nu­nen on näyttämö­hah­mo, jo­ka ei toi­mi elo­ku­vas­sa. (Sa­mal­la ta­val­la Pel­to­lan teat­raa­li­nen va­lo­ku­vaa­jan roo­li Lee­na Lan­de­rin Käs­kyssä ei so­pi­nut näy­telmän fil­mi­ver­sioon, jon­ka Aku Lou­hi­mies oh­ja­si.) Pel­to­la näyt­te­lee to­ki hy­vin, mut­ta hä­nen il­mes­ty­mi­sensä ku­vaan töksähtää jo­ka ker­ta. Mikä ih­meen mer­ki­tys Tai­ku­rin tuo­mal­la ma­tol­la on?

Tai­ku­ri myös lai­nai­lee osoit­te­le­vas­ti — il­mei­ses­ti Ai­la Me­ri­luo­don? — muis­tovärs­synä­kin käy­tet­tyjä sä­keitä ”Ei mikään kuol­la voi…” Tai­ku­rin muis­to­lau­sei­den si­jas­ta poi­kien so­po­tus­ru­kouk­set ja hyvän yön mant­rat yltäi­sivät kyllä ru­nol­li­suu­teen, mut­ta Kin­nu­sen ho­ke­mat liit­tyvät so­tat­rau­maan, jon­ka tämä on venäläi­sen luo­dis­ta haa­voit­tu­nee­na ko­ke­nut. Ru­per­tin ja Ever­tin isoisä, Pe­kan isä, Han­nu Ki­vio­ja, on ol­lut Kin­nus­ta hoi­ta­va rin­ta­malääkä­ri. Hän on ir­rot­ta­nut Kin­nu­sen puo­lus­tuk­sek­si am­pu­man vi­hol­lis­so­ti­laan pää­kal­lon tut­ki­muk­siaan var­ten – ja su­vus­sa pe­riy­tyväk­si muis­toe­si­neek­si. Evert pitää kal­loa ves­san­py­tyn ta­ka­na purk­ka­va­ras­to­na.

So­ta­ta­kau­tu­ma, Tai­ku­ri ja kal­lo ovat kui­ten­kin tur­hia teat­te­rie­si­tyk­sen pe­ru­ja elo­ku­vas­sa, jo­ka oli­si tii­viim­pi il­man niitä. Kal­lon tehtävä ta­ri­nas­sa on ehkä ol­lut muis­tu­tus jon­kin­lai­ses­ta pe­ri­syn­nistä. Sekä Kin­nu­nen so­ti­las­nuo­ru­kai­se­na että Ru­pert ja Evert pie­ninä ko­ros­ta­vat vä­littä­mi­sen, myötä­tun­non ja rak­kau­den mer­ki­tystä. Kin­nu­nen oli­si sai­ras­vuo­teel­ta­kin ha­lun­nut mennä hau­taa­maan häntä am­pu­neen ikä­to­ve­rin. Isoisän jul­ma vä­lin­pitämättö­myys kuol­leen venäläis­so­ti­laan kos­ke­mat­to­muut­ta koh­taan ver­tau­tuu ken­ties hä­nen poi­kan­sa Pe­kan it­se­kes­kei­syy­teen, jo­ka joh­taa syrjä­hyp­pyyn ja per­heen rik­kou­tu­mi­seen? Näin köm­pelönä oma­na tul­kin­ta­na­kin so­ta­jak­soa, Tai­ku­ria ja kal­loa ei Ska­vabö­lessä tar­vi­ta ai­heen kei­no­te­koi­seen ”­ko­hot­ta­mi­seen”.

Hac­ken osu­vaa al­ku­peräis­mu­siik­kia jo ke­huin. Muut­kin, ta­ri­nan sisäi­set mu­siik­ki­va­lin­nat hen­kivät ajan­ku­vaa. On Ru­bet­te­sin Su­gar Ba­by Lo­ve, Sla­den Cum’ On Feel The Noi­ze ja Hur­ri­ga­ne­sia. Ne tul­vi­vat ajan­koh­dan nos­tal­gi­sen naii­via mut­ta hil­peää at­mosfää­riä an­kei­den per­he­muis­to­jen alus­kas­vil­li­suu­dek­si. Sik­si mus­ta­val­ko­te­le­vi­sioväläyk­siä on käy­tet­ty lii­kaa. Yk­si näy­te Las­se Viré­nin kaa­tu­mis­ta kyllä riittäi­si, per­heen si­joit­ta­mi­nen te­le­vi­sioil­ka­moin­tiin on ko­ris­teel­lis­ta tort­tua tor­tun pääl­le.

Rea­lis­mi ve­nyy ää­rimmäi­syyk­siin, kun ul­la­kol­la lei­kitään mi­nuut­ti­kau­pal­la pul­lon­pii­lo­tus­ta. Ar­kipäivän to­del­li­suut­ta po­jil­le var­maan­kin, mut­ta oli­si siitä voi­nut sel­vitä ly­hyem­millä­kin ku­vil­la. Tu­tuil­la kei­noil­laan Pek­ka-isän piirtäväl­le Mart­ti Suo­sa­lol­le on an­net­tu de­li­rium­soo­lo, jo­ka kuu­lui­si näyttämöl­le. Se on har­mi, sillä juu­ri sitä en­nen Suo­sa­lon mo­nes­ti näh­ty jous­ta­va pä­te­vyys on terästäy­ty­nyt juop­po­hul­lun ark­ki­tyy­pin ylittäväk­si, kiin­nos­ta­vak­si ko­vuu­dek­si.

On oi­val­lus tehdä Eli­na Knih­tilästä ja Tom­mi Kor­pe­las­ta avio­pa­ri myös elo­ku­vaan. Har­mil­li­ses­ti vain näi­den, Pek­ka-isän vel­jen ja tämän kir­jai­li­ja­vai­mon, hah­mot eivät ni­vel­ly it­sestään selväs­ti ko­ko­nai­suu­teen. Vaik­ka Knih­tilän kir­jai­li­ja­pyr­ki­myk­sil­le hymäh­detään ja Kor­pe­la esittää ”Os­sis­tein hor­ro­ria” an­tau­muk­sel­la rie­mas­tut­ta­vas­ti kau­his­tu­neil­le lap­sil­le. On myös ta­ri­nan lo­gii­kan on­gel­ma, että kor­keas­sa vi­ras­sa ole­val­la Pe­kal­la ja tämän psy­kiat­ri­vel­jellä oli­si to­del­la val­taa sump­lia han­ka­lak­si tul­leel­le Pi­pal­le lan­get­ta­va hoi­tomääräys. Muut fil­min si­vu­hen­kilöt, so­siaa­li­hoi­ta­ja ja kar­ri­koi­dut naa­pu­rit, to­sin tu­ke­vat ku­vaa, että 70-lu­ku oli jat­ku­vaa kaf­kaa ja orwel­lia.

Run­sau­den­pu­las­sa jän­ni­te ja kes­kittä­mi­nen kar­kaa­vat te­kijöi­den kä­sistä. Tästä esi­merk­kinä fil­missä on liian mon­ta lo­pe­tus­ta. Niistä pa­ras on Ska­vabö­len ”­Koi­vu­ha­ka-koh­taus” rai­teil­la. Äi­din ja ai­kui­sen Ru­per­tin li­mittä­mi­nen ra­dal­la on ko­mea rat­kai­su, jos­sa ta­ri­nan tär­keim­pien hen­kilöi­den vä­lil­le löy­detään so­vi­tus. Kun­pa sii­hen oli­si mal­tet­tu luot­taa, eikä vit­kut­taa enää hau­ta­jai­sis­sa ja tuh­kien kans­sa. Vielä vi­hon­vii­mei­sessä ku­vas­sa­kin pa­la­taan liian siis­tinä lo­pe­tuk­se­na poi­kien lap­suu­teen ja viat­to­maan toi­vee­seen, että jo­ta­kin ta­pah­tui­si. Se on kyllä ta­ri­nan kään­tei­den vuok­si viiltävä rep­liik­ki, mut­ta jäl­leen ylimääräi­nen kuor­ru­tus muu­ten­kin mo­ni­syi­seen kak­kuun.

To­del­li­suu­den jäl­jentä­mi­sen rin­nal­la te­kijät ovat ha­lun­neet säi­lyttää fan­ta­sian. Iso efek­ti, ku­ten alun pääl­le kiitävä ju­na, so­pi­si pa­rem­min seik­kai­luun, ja pie­nemmät, suo­je­lu­sen­ke­lin rä­piköivät sii­vet, jäävät eri­koi­suuk­sik­si, osaa­mi­sen näytöik­si. Ja pal­ve­lee­ko sisäkkäis­ten ta­kau­tu­mien käyttö it­se asiaa, eli ta­ri­naa? Oleel­li­nen ei kai mik­sikään muu­tu, jos pik­ku-E­vert vain syrjäyttää jou­lu­koh­tauk­ses­sa pik­ku-Ru­per­tin sa­no­mal­la ”Älä va­ras­ta toi­sen muis­to­ja!”

Kyl­py­huo­neen an­ta­bus­kap­se­li­koh­tauk­ses­sa mu­siik­ki al­le­vii­vaa. Kun ve­ri rois­kuu vii­nan­hi­moi­sen isän pin­se­teillä sörk­kimästä haa­vas­ta, ei koh­ta­lon ku­mua kai­va­ta ir­vok­kuut­ta ja raa­dol­li­suut­ta ko­ros­ta­maan. Entä sai­ko lo­mal­le saa­pu­van so­ti­laan tuk­ka 80-lu­vul­la va­lua yli ta­kin­kau­luk­sen? Nuo­ri­so­koh­tauk­ses­sa kylällä hen­kilöi­den ase­mat py­syvät sa­moi­na, vaik­ka ai­ka vaih­tuu kirk­kaas­ta päivästä pi­men­tyväk­si il­lak­si. (Ru­pert pu­hut­taa sa­maa mo­pon päällä is­tu­vaa poi­kaa kum­mas­sa­kin otok­ses­sa.) Mut­ta nämä ovat jo pik­ku­jut­tu­ja ja rää­pi­mistä. Berg­rot­hin odo­tuk­sia herättä­nyt elo­ku­va ei en­si­fil­minä voi ol­la­kaan vielä Se Suu­ri Suo­mi­fil­mi.

Mut­ta jo­tain mah­ta­vaa siinä on: Leea Kle­mo­lan pe­tet­ty, sai­rau­teen suis­tet­tu äi­ti tuo Ska­vabö­leen traa­gi­sen vi­reen, kun Pi­pa me­nettää ot­teen lap­siin ja elämäänsä. Mut­ta ar­vok­kuu­den Kle­mo­lan vir­heetön näyt­te­le­mi­nen nai­ses­sa säi­lyttää. Lait­ta­mat­ta upei­ta näyt­te­lijöitä vas­tak­kain, Suo­sa­lon bra­vuu­ri­mai­nen run­saus on aiem­min­kin näh­tyä ja elo­ku­va­kan­kaal­ta ulos­rois­ki­vaa. Kle­mo­la taas pitäy­tyy aja­tuk­sen kirk­kau­teen ja hah­mon sisäistä­nee­seen ymmär­ryk­seen, jo­ka ul­koi­sia kei­no­ja pi­kem­min kar­sien ja an­nos­tel­len kuin esittämällä esittäen, heh­kuu (tai pi­kem­min hoh­kaa) nais­hah­mon pään­sisäistä olo­ti­laa nä­ky­vil­le Pi­pan lä­hes liik­ku­mat­to­muu­teen vetäy­ty­neissä koh­tauk­sis­sa.

Ai­noi­ta Pi­pan hen­kilö­ku­van ”­hor­jah­duk­sia” on ju­na­kak­ku­koh­taus. Eikä sekään ole näyt­te­lijän vi­ka. On­gel­ma on ta­vas­sa millä äi­ti on kir­joi­tet­tu, oh­jat­tu, ku­vat­tu tai ase­tel­tu kom­pas­tu­maan. Kaa­tu­nees­ta äi­distä läh­tien ti­lan­ne jat­kuu on­nis­tu­nees­ti.

Van­haa kli­seetä hy­mystä lä­pi kyy­nel­ten on tus­kin suo­ma­lai­ses­sa elo­ku­vas­sa pa­rem­min tul­kit­tu kuin Kle­mo­la Ska­vabö­lessä. Äi­ti vain is­tuu ja kat­se­lee poi­kien hä­nen ilok­seen jär­jestämää show’­ta. Sit­ten Pi­pa pur­kau­tuu sai­rau­ten­sa, su­run­sa ja ko­ke­mien­sa louk­kaus­ten al­ta väläh­dyk­sek­si sitä en­tistä, Ru­per­tin ja Ever­tin nau­ra­vaa äi­tiä. Otok­sen hie­nous on siinä mil­lin­tar­kas­sa esittä­mi­sessä, oh­jaa­mi­ses­sa, ku­vaa­mi­ses­sa ja leik­kaa­mi­ses­sa, jon­ka tu­lok­se­na it­ku, elämän­hal­lin­nan ja on­nen mah­dol­li­suuk­sien me­ne­tys jää ku­va­tus­ta hen­kilöstä pääl­limmäi­sek­si. Kle­mo­la an­sait­si­si tästä Jus­sin. Tässä roo­li­työ, jo­ta kat­so­jan kestää kat­soa, ja jo­ka vas­taa kat­so­jan kat­see­seen. (HB)