Syväl­le sa­lat­tu on pie­ni kor­jaus­lii­ke ko­ti­mai­sen elo­ku­van syök­sy­kier­tee­seen, mut­ta mo­nin­ker­tai­nen pa­ran­nus edel­li­seen en­si-il­taan, Li­kai­sen pom­miin. Joo­na Te­lan psy­ko­lo­gi­nen jännä­ri on tuo­tan­nol­li­ses­ti viit­se­liäs ja kau­nis kat­sel­la. Py­rinnöissään ar­vos­tet­ta­va elo­ku­va on myös hy­vin näy­tel­ty.

Pelkän huo­lek­kaan ylös­pa­non ke­hu­mi­nen on elo­ku­va­tai­tees­sa vähän no­loa, mut­ta yri­tetään pa­ras­ta ja kat­so­taan mi­hin se riittää.

Syväl­le sa­la­tun valt­ti on mes­ta­ri­ku­vaa­jan, Kjell La­ger­roo­sin pa­nos. Mol­len Ystävät, to­ve­rit, Ol­li Saa­re­lan Ru­kajär­ven tien ja Kjell Sund­val­lin Metsästäjät ku­van­neen suo­ma­lai­sen sä­vykäs, vii­meis­tel­ty ja hen­gittävä ku­vaus ei jää pin­ta­ko­reu­den as­teel­le. Toi­sen täh­tensä elo­ku­va saa Kris­ta Ko­so­sen ko­mea­na soo­lo­na. Ka­ris­maat­ti­nen Kai Leh­ti­nen isänä, Pe­ter Franzén mys­tee­ri­mie­henä ja si­vuo­sis­sa nähtävät Ter­hi Pa­nu­la äi­tinä, Ris­to Aal­to­nen van­ha­na reh­to­ri­na ja Pent­ti Kor­ho­nen po­lii­si­na, va­kuut­ta­vat he­kin roo­leis­saan. Eri­tyi­sen ilah­dut­ta­vas­ti oh­jaa­ja Te­na saa pal­jon ir­ti myös lap­sinäyt­te­lijästä. Nuo­ri Vil­ja­mi No­jo­nen on var­sin­kin elo­ku­van al­ku­puo­lel­la hy­vin ai­to ja tun­nel­mis­sa läsnä.

K­ris­ta Ko­so­nen esittää lap­suus­paik­ka­kun­nal­le keik­ka­työhön pa­laa­vaa Ni­ko-po­jan yk­si­huol­ta­jaa. Ju­lian pitäi­si toi­mia la­ki­kon­sult­ti­na ”­Pyhäjär­ven” ympä­ristöak­tii­veil­le. Van­ha jär­vi on uhan al­la, kun teol­li­suus­lai­tok­sen, suu­ren työl­listäjän uu­det suun­ni­tel­mat ovat pois­ta­mas­sa sitä kar­tal­ta.

Ju­lia on st­res­saan­tu­nut, kos­ka työhön kes­kit­ty­mi­nen estää kon­tak­tin poi­kaan. Laa­tuai­kaa ei Ni­kol­le riitä, vaik­ka ol­laan yh­dessä reis­sul­la. Vai­kea avioe­ro ja huol­ta­juus­kiis­tat pyö­rivät mie­lessä. Tehtävät eivät su­ju, kos­ka pai­kal­li­set eivät ota ympä­ristön­suo­je­lua omak­seen. Ju­lia jää yk­sin pot­ki­maan tut­kain­ta vas­taan.

Sit­ten al­kaa se ve­den­kar­kai­lu. Ju­lian kort­tee­ri­na toi­mi­van kylä­kou­lun ve­si­put­ket pra­kaa­vat ja koh­ta tul­vii ovis­ta ja ik­ku­nois­ta. Kel­la­ri lai­neh­tii ja Ju­lia ais­tii ta­los­sa ylimääräistä vä­keä, vaik­kei ketään näy. Eloon heräävät myös van­hat kou­lu­ku­vat, jois­ta kuis­kii lap­suu­des­sa vaiet­tu sa­lai­suus.

Teo­rias­sa olen sitä mieltä, että kat­soi­sin vii­kon syömättä Kris­ta Ko­so­sen (tai Mint­tu Mus­ta­kal­lion) kal­tais­ta huip­punäyt­te­lijää, joi­den jo­ka so­lus­ta vir­taa ka­me­ran sil­min elämän­voi­maa ja sie­luk­kuut­ta. Käytännössä Syväl­le sa­lat­tu sai­si sil­ti tar­jo­ta Ko­so­sel­le enemmän pur­ta­vaa. Herkkä, vais­tol­laan ja ä­lyllään ta­sa­vah­vas­ti näyt­te­levä Ko­so­nen on to­si sil­loin­kin, kun elo­ku­va pettää al­la. Oh­jaa­jan yh­dessä Pek­ka Leh­to­saa­ren ja Mik­ko Ten­hu­sen kans­sa pykäämä kä­si­kir­joi­tus hor­jah­te­lee lop­pu­rat­kai­suis­sa koh­ta­lok­kaas­ti. Ta­ri­nan käypäi­nen lo­giik­ka ja psy­ko­lo­gi­nen us­kot­ta­vuus kär­sivät kierrä­tyk­sessä ku­lu­nees­ta, muual­ta lai­na­tus­ta kau­hu­te­ma­tii­kas­ta. Näyttävät efek­tit tar­jo­taan liian­kin hil­lit­tyinä. Jo­kin roi­si ja yletön ve­to oli­si voi­nut pe­las­taa Syväl­le sa­la­tun muis­tet­ta­vak­si.

Kun Ko­so­sen silmät näyttävät su­la­van kou­lun ovien ta­ka­na la­si­pin­nan epä­ta­sai­sis­sa hei­jas­tuk­sis­sa — tai kun jär­ven Ve­den hen­ki (se Näk­ki?) luo­vut­taa saa­liin­sa — voi het­ken hu­mauk­se­na aa­vis­tel­la, mi­hin ehkä py­rit­tiin. Mat­ka jää nyt pa­has­ti kes­ken. Elo­ku­van hauk­ku­jat syyttävät te­kijöitä roh­keu­den puut­tees­ta. Ei osa­ta päättää, tehdäänkö rea­lis­mia vai yli­luon­nol­lis­ta. Puol­ta­jat nä­kevät fil­min ni­mensä mu­kai­ses­ti ja kir­jai­mel­li­ses­ti nou­dat­ta­van Freu­din psy­koa­na­lyyt­tistä tul­kin­taa: sa­lai­suu­det löy­tyvät poh­ja­ker­rok­sis­ta.

Vai­kein­ta elämässä koh­dat­ta­vaa asiaa, lap­sen me­ne­tystä kä­sit­te­levä po­pu­laa­ri­teos on ai­na ar­ve­lut­ta­va. Kos­ka Syväl­le sa­la­tus­sa on mu­ka­na näyt­te­lijä, jol­la on tästä oma­koh­tais­ta ko­ke­mus­ta, voi­nee luot­taa, että asiaa on har­kit­tu. Syväl­le sa­la­tul­la lie­nee – kes­kin­ker­tai­se­na­kin – te­ra­peut­tis­ta mer­ki­tystä. Kat­so­ja kun pys­tyy niin hyvässä kuin huo­nos­sa­kin elo­ku­vas­sa nä­kemään myös omiaan – ne ”­vii­si ih­meel­listä mi­nuut­tia”. (HB)