”Ei ku­kaan voi syödä viittä­kym­mentä mu­naa”. Lan­nis­tu­ma­ton Lu­ke teh­tiin muu­ta­ma vuo­si en­nen Jack Nic­hol­so­nin bra­vuu­ris­ta tun­net­tua elo­ku­vaa Yk­si len­si yli käen­pesän. Voi­si mel­kein vei­ka­ta, että Ken Ke­seyn al­ku­peräis­ro­maa­ni on ku­lu­nut Stuart Ro­sen­ber­gin kä­sissä en­nen kuin hän al­koi työstää omaa ku­vaus­taan mie­hestä, jo­ka ei so­peu­du.

Säännöt ja so­vin­nai­suu­det eivät miel­lytä Lu­ke Jack­so­nia. Ve­ri vetää te­kemään miltä tun­tuu, eikä niin kuin muut te­ki­sivät tai jär­jes­telmä tah­toi­si. Käen­pesän Mc­Murp­hyn ydin­ryhmä ja sitä myö­ten kat­so­ja sa­mas­tuu voi­mak­kaas­ti hä­neen myön­tei­sin tun­tein, vaik­ka to­sielämässä ka­ve­ri oli­si sietämätön so­sio­paat­ti.

Tur­hau­tu­mis­taan lää­kin­nyt Lu­ke (Paul New­man yh­dessä par­hais­taan) jou­tuu kah­dek­si vuo­dek­si pak­ko­työhön ri­kot­tuaan ri­vin park­ki­mit­ta­rei­ta. Kat­so­ja epäi­lee oi­keus­mur­haa al­ka­jai­sik­si, mut­ta luul­ta­vas­ti mie­hen kon­tol­la riit­ti mer­kin­tojä. Tus­kin hän pi­ti liu­kas­ta kieltään ku­ris­sa tuo­ma­rin ka­tee­de­rin ala­puo­lel­la. In­di­vi­dua­lis­ti voit­taa mui­den van­kien sym­pa­tian puo­lel­leen, ja nou­see le­gen­dan ase­maan usein pa­koy­ri­tyk­sillään. Jär­jes­telmä mäyttää lo­pul­ta nu­jer­ta­van mie­hen, kun­nes lop­pu­rat­kai­su rävähtää au­ki.

Mah­do­ton si­su ja hur­ja ka­ris­ma ei usein­kaan yh­dis­ty kirk­kaa­seen ä­lyyn. So­das­sa hän pärjä­si hy­vin, mut­ta ar­ki on­kin jo han­ka­lam­paa. Lu­ken rat­kai­suis­sa ei ole jär­jen häivää, mut­ta in­fan­tii­lil­la ta­val­laan hä­nestä piir­tyy ku­va siitä, kuin­ka ko­va voi ih­mi­sen tah­to ol­la. Vaik­ka lop­pu­tu­los on usein keh­no, asia ete­nee jäl­keenjää­neissä ta­ri­nois­sa.

Jos jos­sain ame­rik­ka­lai­ses­sa 1960-lu­vun lo­pun elo­ku­vas­sa ta­voi­tet­tiin va­sem­mis­to­lai­nen ten­dens­si niin tässä. Ka­pi­naa ei edes vuo­den 1967 opis­ke­li­ja­mel­la­koi­den ai­kaan oli­si Yh­dys­val­lois­sa voi­nut viedä pi­demmäl­le, sillä koh­ta oli­si pitä­nyt jo nos­taa pu­na­li­put sal­koon ja lau­lu­kir­jat esil­le.

Täl­lais­ta si­vuo­sa­kaar­tia ei enää sai­si kool­le. Geor­ge Ken­ne­dy te­kee elämänsä roo­lin lap­sen­mie­li­senä jen­gin joh­ta­hah­mo­na, mut­ta hie­noin­ta on, kun Har­ry Dean Stan­ton (k­re­dii­teis­sa il­man Har­ry-ni­meä) lau­laa CCR:n tun­ne­tuk­si te­kemän "Cot­ton Field­sin" ja New­man­kin tul­kit­see yh­den bal­la­din ban­jon­sa säes­tyk­sellä. Mui­ta­kin riittää: St­rot­her Mar­tin, Den­nis Hop­per, Ant­ho­ny Zer­be, Joe Don Ba­ker…­jo­pa She­rif­fi McC­lou­din mulk­vis­ti­po­mo­na myö­hem­min tu­tuk­si tul­lut J.D. Can­non.

Hyvästä elo­ku­vas­ta löytää jo­kai­sel­la uu­del­la kat­san­to­ker­ral­la jo­tain uut­ta. Tällä ker­taa se oli mu­nan­syön­ti­koh­tauk­sen jäl­kei­nen ku­va, kun ve­don­lyöjät häi­pyvät ja koe­ka­nii­ni jää ma­kaa­maan puupöydäl­le: il­mi­selvä jee­su­sa­sen­to ai­na lo­mit­tai­sia jal­ka­te­riä myö­ten.