”Ei kukaan voi syödä viittäkymmentä munaa”.
”Ei kukaan voi syödä viittäkymmentä munaa”. Lannistumaton Luke tehtiin muutama vuosi ennen Jack Nicholsonin bravuurista tunnettua elokuvaa Yksi lensi yli käenpesän. Voisi melkein veikata, että Ken Keseyn alkuperäisromaani on kulunut Stuart Rosenbergin käsissä ennen kuin hän alkoi työstää omaa kuvaustaan miehestä, joka ei sopeudu.
Säännöt ja sovinnaisuudet eivät miellytä Luke Jacksonia. Veri vetää tekemään miltä tuntuu, eikä niin kuin muut tekisivät tai järjestelmä tahtoisi. Käenpesän McMurphyn ydinryhmä ja sitä myöten katsoja samastuu voimakkaasti häneen myönteisin tuntein, vaikka tosielämässä kaveri olisi sietämätön sosiopaatti.
Turhautumistaan lääkinnyt Luke (Paul Newman yhdessä parhaistaan) joutuu kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön rikottuaan rivin parkkimittareita. Katsoja epäilee oikeusmurhaa alkajaisiksi, mutta luultavasti miehen kontolla riitti merkintojä. Tuskin hän piti liukasta kieltään kurissa tuomarin kateederin alapuolella. Individualisti voittaa muiden vankien sympatian puolelleen, ja nousee legendan asemaan usein pakoyrityksillään. Järjestelmä mäyttää lopulta nujertavan miehen, kunnes loppuratkaisu rävähtää auki.
Mahdoton sisu ja hurja karisma ei useinkaan yhdisty kirkkaaseen älyyn. Sodassa hän pärjäsi hyvin, mutta arki onkin jo hankalampaa. Luken ratkaisuissa ei ole järjen häivää, mutta infantiililla tavallaan hänestä piirtyy kuva siitä, kuinka kova voi ihmisen tahto olla. Vaikka lopputulos on usein kehno, asia etenee jälkeenjääneissä tarinoissa.
Jos jossain amerikkalaisessa 1960-luvun lopun elokuvassa tavoitettiin vasemmistolainen tendenssi niin tässä. Kapinaa ei edes vuoden 1967 opiskelijamellakoiden aikaan olisi Yhdysvalloissa voinut viedä pidemmälle, sillä kohta olisi pitänyt jo nostaa punaliput salkoon ja laulukirjat esille.
Tällaista sivuosakaartia ei enää saisi koolle. George Kennedy tekee elämänsä roolin lapsenmielisenä jengin johtahahmona, mutta hienointa on, kun Harry Dean Stanton (krediiteissa ilman Harry-nimeä) laulaa CCR:n tunnetuksi tekemän "Cotton Fieldsin" ja Newmankin tulkitsee yhden balladin banjonsa säestyksellä. Muitakin riittää: Strother Martin, Dennis Hopper, Anthony Zerbe, Joe Don Baker…jopa Sheriffi McCloudin mulkvistipomona myöhemmin tutuksi tullut J.D. Cannon.
Hyvästä elokuvasta löytää jokaisella uudella katsantokerralla jotain uutta. Tällä kertaa se oli munansyöntikohtauksen jälkeinen kuva, kun vedonlyöjät häipyvät ja koekaniini jää makaamaan puupöydälle: ilmiselvä jeesusasento aina lomittaisia jalkateriä myöten.
Pieteetilllä puunattua filmikuosia on pakko ihastella. Taidokkaasti aikoinaan taltioitu kuva on myös nyt 4K:na erinomaisen vakaa, värikylläinen ja miellyttävän jäsentynyt. Musta on tässä mustaa ja hikikarpalot kiiltävät yön pimeydessä ainoastaan tomun leikkaamina.
Skarppi ja luonteva ääniraita soi jäsentyneesti. Dialogi, vähäiset lauluosiot ja ”chain gangiin” huudot tuntuvat ottavan tilansa jos ei tilakanavissa niin katsojan kokemassa miljöössä. Alunperin monona taltioitu elokuva kuulostaa nytkin erehdyttävän luontevalta, ehkä osin siksi, että elokuvan verkkaisessa maailmassa puheenvuorot jaetaan ajan kanssa.
Aiemmalta Bluy-raylta tutuissa ekstroissa Paul Newmanin elämänkerran kirjoittaneen Eric Laxin kommenttiraita, making of (29 min.) ja traileri. (PS/IJ)