T­he Ar­tist -fil­missä ää­nie­lo­ku­va val­taa Hol­lywoo­din teh­den työttömäk­si mykkä­fil­min täh­den. Myö­hem­piä il­mai­sul­li­sia kään­ne­koh­tia oli­vat vä­rin voit­to­kul­ku ja laa­ja­kan­gas. Mut­ta vas­ta ny­kyi­sin käyn­nissä ole­va di­gi­taa­li­nen val­lan­ku­mous, jos­sa fil­mip­ro­jek­to­rit ovat hä­vin­neet teat­te­reis­ta, on ver­rat­ta­vis­sa mykkä­fil­min koh­ta­loon.

E­lo­ku­van al­ku­kym­me­nil­le kur­kot­ta­va The Ar­tist on siis mitä ajan­koh­tai­sin. Eräs elo­ku­van muo­to al­kaa ol­la ka­toa­vaa kan­san­pe­rin­nettä meidän­kin ai­ka­nam­me.

Alf­red Hitch­coc­kin Ver­ti­gon (1958) äs­kettäin 77 vuot­ta täyttä­nyt täh­ti Kim No­vak pa­has­tui The Ar­tist -e­lo­ku­van mu­sii­kin käytöstä. Mykkä­fil­mi­pas­tis­sin lo­pus­sa soi kat­so­jan tun­tei­ta au­to­maat­ti­ses­ti lypsävä Ver­ti­gon rak­kaus­tee­ma. Rans­ka­lai­soh­jaa­ja Mic­hel Ha­za­na­vi­cius käyttää Ber­nard Herr­man­nin klas­sik­kosä­ve­liä omiin tar­koi­tuk­siin­sa.

Mu­sii­kin uu­siokäyttöä ei ole mie­lekästä kieltää. Mut­ta siinä No­vak on oi­keas­sa, että The Ar­tist no­jaa lii­kaa esi­ku­viin. Ha­za­na­vi­ciuk­sen it­sensä kir­joit­ta­mas­ta ta­ri­nas­ta ei pal­jon jäi­si jäl­jel­le, jos tai­ta­vat mut­ta ir­ral­li­set viit­tauk­set mus­ta­val­koe­lo­ku­van his­to­riaan jättäi­si pois.

T­he Ar­tist pal­kit­tiin Os­ca­reil­la par­haas­ta elo­ku­vas­ta ja oh­jauk­ses­ta, miespääo­sas­ta, al­ku­peräis­mu­sii­kis­ta ja pu­vus­tuk­ses­ta. Fil­mi on ul­ko­maa­lai­sen rak­kaus­kir­je Hol­lywoo­din pe­rin­teil­le. Se ei voi­nut ol­la hi­ve­lemättä Yh­dys­val­tain elo­ku­va-a­ka­te­mian it­se­tun­toa.

T­he Ar­tist osaa viih­dyttää. La­vas­tuk­set ja pu­vut ovat per­fek­tejä. Jo­kai­nen otos on kuin muis­tu­ma klas­si­kos­ta, jon­ka ni­mi ei ihan he­ti tu­le kat­so­jan kie­len pääl­le. The Ar­tist ei kui­ten­kaan lai­naa vain mykkä­fil­meistä, vaan myös ää­nie­lo­ku­vis­ta ja jo­pa mu­si­kaa­leis­ta.

Jean Du­jar­din esittää val­loit­ta­vas­ti Geor­ge Va­len­ti­nia, it­se­tyy­tyväistä miestäh­teä. Näyt­te­lijä uh­kuu ilo­luon­tois­ta, pidäk­keetöntä ener­giaa, sa­man­lais­ta kuin mykän kau­den san­ka­ri Doug­las Fair­banks tai tans­si­ne­ro Ge­ne Kel­ly. Mo­lem­mat ovat Va­len­ti­nin esi­ku­via seik­kai­lu­fil­mien ja mu­si­kaa­lien kaut­ta. Rat­kai­su on sil­ti ou­to, sillä sekä Fair­banks että Kel­ly py­syivät hui­pul­la ko­ko uran­sa. Va­len­ti­nin koh­ta­lo muis­tut­taa enemmän un­ho­laan vai­pu­nut­ta John Gil­ber­tiä. Mut­ta Va­len­ti­nin koh­dal­la täh­den him­me­ne­mi­nen pan­naan ko­ko­naan yl­pey­den piik­kiin. Va­len­tin hal­vek­sii ääntä ja pitäy­tyy my­kissä fil­meissä it­se­pin­tai­suut­taan.

To­del­li­suu­des­sa mykän fil­min täh­tien urat kat­ke­si­vat usein sii­hen, et­teivät heidän ää­nensä so­pi­neet heistä syn­ty­nee­seen val­ko­kan­ga­si­ma­goon. Mui­ta­kin syitä oli suo­sion ja/­tai tai­teel­li­sen ta­son las­kuun. Sel­lai­sia, ku­ten al­ko­ho­lis­mi tai tuo­tan­to-o­lo­suh­tei­den muut­tu­mi­nen stu­dio­mai­sem­mik­si, jol­loin it­senäi­sistä täh­distä ja oh­jaa­jis­ta teh­tiin iso­jen fil­miyh­tiöi­den palk­ka­ren­kejä.

T­he Ar­tis­tis­sa Va­len­ti­nin ta­ri­na muut­tuu kiin­toi­sak­si vas­ta saa­des­saan tum­mia sä­vyjä. Va­len­tin me­nee muo­dis­ta yh­dessä yössä. Kun mie­hen täh­ti las­kee, hä­nen ihas­tuk­sen­sa Pep­py Mil­ler nou­see hui­pul­le uu­te­na löytönä. Juo­ni mu­kai­lee Täh­ti on syt­ty­nyttä siinä missä mui­ta­kin klas­sik­ko­ja men­nen tul­len ja pa­la­tes­sa. Oh­jaa­jan vai­mo Bé­re­ni­ce Be­jo on Pep­py Mil­le­rinä yk­si­pui­nen ja vai­su, ken­ties kä­si­kir­joi­tuk­sen lai­min­lyön­neistä joh­tuen: Pep­py ei saa fil­miltä niin pal­jon huo­mio­ta kuin Va­len­tin.

Sat­tu­vaa elo­ku­vas­sa on ora­van­pyörän vi­sua­li­soin­ti ih­mi­siä ah­mi­va­na por­taik­ko­na. Hol­lywoo­din unel­ma­teh­das rin­nas­tuu Fritz Lan­gin Met­ro­po­lik­sen or­ja­työ­lai­tok­seen. Met­ro­po­lis teh­tiin se­kin The Ar­tis­tin ta­pah­tu­ma­vuon­na 1927. Sat­tu­man­va­rai­sia taas ovat tyy­li­lai­nat kaik­kien klas­sik­ko­jen äi­distä, Ci­ti­zen Ka­nes­ta (1941). Pro­jek­to­rin va­lo­kii­lat kat­se­lus­tu­dion hä­myssä ja Va­len­ti­nin ra­pau­tu­van avio­lii­ton ase­tel­mat va­ras­te­taan Wel­le­siltä. Va­len­ti­nin lai­min­lyö­tynä vai­mo­na Pe­ne­lo­pe Ann Mil­ler on­nis­tuu, vaik­ka koh­tauk­set ovat pie­niä.

Va­len­ti­nin eläin­lem­mik­ki on haus­ka muis­tu­ma Wil­liam Powel­lin ja Myr­na Loyn Pettävä var­jo –­dek­ka­ri­ko­me­diois­ta 30-lu­vul­ta (ää­nie­lo­ku­via ne­kin).­Nii­den yh­dek­si täh­dek­si As­ta-koi­ra nou­si tem­puil­laan. Al­ku­jak­sos­sa Va­len­ti­nin koi­ran var­jo por­tai­kos­sa tuo leik­kisäs­ti mie­leen myös Tour­neu­rin Kis­saih­mi­set (1942).

Ha­za­na­vi­cius ha­vain­nol­lis­taa mykkä­fil­min täh­den krii­siä var­sin ne­rok­kaas­ti. Pai­na­jai­su­nes­sa esi­neet pitävät me­te­liä, mut­ta Va­len­tin ei saa ulos ääntäkään. Hol­lywoo­dia ko­sis­ke­le­va­na, jos­kin sur­rea­lis­ti­sen nok­ke­la­na, voi pitää For­rest Gum­pis­ta na­pat­tua höy­hentä, jo­ka is­key­tyy maa­han kuin tii­lis­ki­vi.

T­he Ar­tist esi­tetään ns. aka­te­mia­koos­sa, ku­va­suh­tees­sa 1:37. Oli­sin an­ta­nut Os­ca­rin fil­min ku­vaa­jal­le Guil­lau­me Sc­hiff­ma­nil­le. Hän muis­tut­taa, mi­ten kau­nis­ta ja il­mai­sul­taan ri­kas­ta mus­ta­val­ko­ku­vaus voi ol­la.

Mut­ta sen, mitä vii­den Os­ca­rin The Ar­tist sa­noo mykkä­fil­min ja ää­nie­lo­ku­van törmäyk­sestä, sen Lau­la­vat sa­de­pi­sa­rat ker­toi jo 60 vuot­ta sit­ten. Stan­ley Do­ne­nin ja Ge­ne Kel­lyn mu­si­kaa­li on pa­rem­pi fil­mi­his­to­riik­ki ja elo­ku­val­li­nen tai­de­teos. Eikä voit­ta­nut Os­ca­rin Os­ca­ria.

Mykkäe­lo­ku­vas­ta The Ar­tis­tin myötä tai muu­ten kiin­nos­tu­neen kan­nat­taa hank­kia äs­kettäin il­mes­ty­nyt ko­ti­mai­nen tie­to­teos asias­ta: Ka­ri Glöds­ta­fin jul­kai­se­ma Kir­joi­tuk­sia mykkäe­lo­ku­vas­ta (2011) joh­dat­taa kä­destä pitäen kah­den­kym­me­nen mykän kau­den ai­don aar­teen pa­riin. Glöds­taf pitää myös ver­kos­sa si­vus­toa myk­kae­lo­ku­vat.­com. (HB)