Ku­vit­te­lin, että ase­pal­ve­lus oli­si ke­hit­ty­nyt Suo­mes­sa 30 vuo­den ai­ka­na. Mut­ta Joo­nas Berghäl­lin ja kok­ko­la­lai­sen Mi­ka Ho­ta­kai­sen do­ku­ment­ti to­dis­taa muu­ta. Ai­na­kin alo­ka­sai­ka näyttää edel­leen koos­tu­van sisäl­lyk­settö­mien ru­tii­nien tois­tos­ta, ku­ten pink­ko­jen ja punk­kien neu­root­ti­ses­ta vii­lai­lus­ta.

Pe­rus­kou­lu­tus­jak­sol­la ryhmän­joh­ta­jien päämääränä näyttää yhä ole­van ko­ne­mai­sen käytök­sen is­kos­ta­mi­nen neit­seel­li­seen maa­perään luon­not­to­man ko­men­toää­nen säes­tyk­sellä. Ikävällä ta­val­la seu­ra näyttää te­kevän myös nais­puo­li­set käs­kyttäjät kal­tai­sek­seen.

A­sial­li­sia hom­mia kai­pai­le­vat nuo­ret el­lun ka­nat näyttävät kyllä äk­sii­sistä sel­viävän, ke­hittäähän se ”­vi­tu­tuk­sen­sie­to­ky­kyä”. Vaik­ka ko­tiu­tu­van asen­ne ar­mei­jas­ta tyh­mistävänä, sääntöjä kiertämään opet­ta­va­na lai­tok­se­na ei luu­li­si ole­van ins­ti­tuu­tion pe­rimmäi­nen päämäärä ja tar­koi­tus?

Berghäl­lin ja Ho­ta­kai­sen do­ku­men­tin idea on seu­ra­ta kol­men eri vaih­toeh­don va­lin­neen nuo­ren ko­ke­muk­sia val­tio­ko­neis­ton rat­tais­sa. Esa Jun­tu­nen me­nee ar­mei­jaan, Mi­ka Lei­no­nen si­vii­li­pal­ve­luk­seen ja Il­ma­ri Suo­mi­nen va­lit­see to­taa­li­kieltäy­ty­mi­sen, to­sin vas­ta kah­den kuu­kau­den ar­mei­ja­jak­son ja 11 kuu­kau­den si­vii­li­pal­ve­luk­sen jäl­keen. Va­lin­ta joh­taa mie­hen 25 päiväk­si van­ki­laan.

Vaih­toeh­to vai ran­gais­tus?

Jo do­ku­men­tin ni­mi vies­tii, että nyt ol­laan kriit­ti­siä. Täy­tyy hat­tua nos­taa do­ku­men­tin mah­dol­lis­ta­neil­le ins­tans­seil­le siitä, että lä­pinä­ky­vyy­den pe­riaa­te on to­teu­tu­nut. Näin lä­pi­va­lais­tu­na jäh­meä­kin jär­jes­telmä voi uu­siu­tua.

Ja välttämätöntä se on­kin. Oh­jel­ma al­kaa hie­man epäd­ra­maat­ti­ses­ti to­taa­li­kieltäy­tyjän pu­hu­val­la päällä. Mut­ta ku­va­va­lin­ta ko­ros­taa te­kijöi­den tär­keintä pai­no­tus­ta. Vas­taan­sa­no­mat­to­mas­ti do­ku­ment­ti osoit­taa, et­tei kaik­ki ole Suo­men maas­sa koh­dal­laan, kun pe­riaat­teis­taan kiin­ni pitävä nuo­ru­kai­nen pää­tyy ki­ven sisään. Lo­pus­sa sul­keu­tu­van sel­li­no­ven konk­reet­ti­suut­ta on han­ka­la peittää pykälä­vii­dak­koon.

Suo­mi on Am­nes­tyn mu­kaan ai­noa EU-maa, jos­sa on mie­li­pi­de­van­ke­ja. Il­ma­ri Suo­mi­sen kaf­ka­mai­nen oi­keusp­ro­ses­si to­dis­taa myös, että ny­kykäytäntö on ris­ti­rii­das­sa YK:n mää­rit­te­le­mien ih­mi­soi­keuk­sien kans­sa ja on jo­pa Suo­men pe­rus­tus­lain hen­gen vas­tai­nen. Lain kum­mal­li­sia por­saan­rei­kiä ovat myös Je­ho­van to­dis­ta­jien, ah­ve­nan­maa­lais­ten ja nais­ten eri­tyis­koh­te­lu.

Kun Esa Jun­tu­nen va­pau­tuu ar­mei­jas­ta, on si­vii­li­pal­ve­lus­mies Mi­ka Lei­no­sel­la jäl­jellä vielä 209 päivää. Kes­kimääräistä ar­mei­ja­pal­ve­lus­ta kak­si ker­taa pi­tem­pi si­vii­li­pal­ve­lu ei tun­nu vaih­toeh­dol­ta vaan ran­gais­tuk­sel­ta. La­pinjär­ven kou­lut­ta­jan hir­te­hi­set sa­nat ku­vaa­vat hen­kistä il­ma­pii­riä: — Olet­te­ko kuul­leet si­va­ri­hei­jas­ti­mes­ta? Se on sa­mal­la merk­ki au­toi­li­joil­le, että saa ajaa yli.

Par­ta pois ja sel­liin

Do­ku­ment­ti elää nuor­ten mies­ten näkö­kul­mien kaut­ta. Eri­tyi­ses­ti Jun­tu­nen on pu­he­lias ja avoin vei­ja­ri, jon­ka kaut­ta ar­mei­jan ar­ki tu­lee lä­hel­le. Tyttöystävät, äi­dit ja isät elävät poi­kien­sa rin­nal­la ja si­ten ase­vel­vol­li­suus kos­ket­taa meitä jo­kais­ta.

Par­ta­ra­di­kaa­li to­taa­li­kieltäy­tyjä pal­jas­tuu elo­ku­vas­sa ta­val­li­sek­si suo­ma­lai­sek­si pul­la­pos­kek­si, kun leu­ka aje­taan van­ki­laa var­ten si­leäk­si. Sat­tu­man­va­rai­nen, mut­ta vain do­ku­men­til­le mah­dol­li­nen ”e­fek­ti” tun­tuu jä­ri­syttävältä. Näinkö pin­nal­li­sia en­nak­ko­luu­lom­me ovat? Ja näinkö syväl­le ne ovat juur­tu­neet?

Do­ku­ment­tia ku­vat­tiin ko­ko­nai­nen vuo­si, jo­ten ajan ku­lu­mi­nen ja vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lut ryt­mittävät ker­ron­taa. Ku­vaa­jien jou­kos­sa ovat myös pit­kistä fik­tiois­ta tu­tut Jark­ko T. Lai­ne ja Har­ri Rä­ty, jo­ten voi ku­vi­tel­la, että fil­mi on tul­lut ra­joi­te­tus­sa teat­te­ri­le­vi­tyk­sessä oi­keuk­siin­sa.

Mars­si­mu­sii­kin käyttö on pai­koit­tain al­le­vii­vaa­vaa. Esiin pomp­paa­va ti­me lap­se-ku­vaus jättää epä­selväk­si, on­ko vii­lettä­villä pil­villä ha­lut­tu ku­va­ta ajan hi­das­ta vai no­peaa ku­lu­mis­ta, tai no­peu­te­tuil­la sul­kei­sil­la ko­ros­taa koo­mis­ta vai­ko ko­neel­lis­ta vai­ku­tel­maa.

Par­haim­mil­laan Val­tio va­pau­den vei on en­nennä­kemättömän avoin­ta ti­li­tystä asioi­den ti­las­ta.

Eikä ky­se ole vain kriit­ti­syy­destä. Fil­mi pää­see myös lä­hel­le suo­ma­lai­sia luon­tei­ta, nuor­ten mies­ten ko­ke­muk­sia ja muis­tut­taa tässä mie­lessä Hel­ken ja Suu­ta­rin pal­kit­tua Jou­ti­laat-me­nes­tystä. Ehkä on su­ku­puo­li­ky­sy­mys, että Berghäll ja Ho­ta­kai­nen pitäy­tyvät hie­man etäämmällä ku­vat­ta­vis­taan. Ei ol­la yhtä lail­la ihol­la kuin Hel­ken ja Suu­ta­rin do­ku­men­tis­sa. Toi­saal­ta ti­lan­teet eivät vai­ku­ta niin ra­ken­ne­tuil­ta: on mal­tet­tu py­syä ka­me­ran ta­ka­na. (HB)