“A­me­ri­can ze­ro, Sout­haf­ri­can he­ro.” Folk­lau­la­ja Rod­ri­gue­zin ta­ri­na on niin us­ko­ma­ton, että me­nee jo­kin ai­ka ih­me­tel­lessä, on­ko tämä pseu­do­do­ku­ment­ti vai to­si­ta­ri­na. Näin, vaik­ka to­dek­si tämän tietäi­si.

Six­to Díaz Rod­ri­guez aloit­ti oma­peräi­sen folk­mu­siik­kin­sa sä­veltä­mi­sen ja esittä­mi­sen 1960-lu­vul­la. Am­mat­ti­pii­reissä häntä pi­det­tiin Bob Dy­la­nin ve­roi­se­na, kak­si al­bu­mia sai­vat lois­ta­vat ar­vos­te­lut ja yleisö ei tien­nyt mie­hestä mitään. Mies te­ki hant­ti­hom­mia Det­roi­tin ra­ken­nus­työ­mail­la, kun­nes sai pu­he­lun Etelä-Af­ri­kas­ta 1990-lu­vun lo­pul­la.

Do­ku­ment­ti ei ker­ro pelkästään mu­sii­kis­ta. Rod­ri­guez ei edes tien­nyt le­vy­jensä myy­neen enemmän kuin Rol­ling Sto­nes apart­heid-a­jan Etelä-Af­ri­kas­sa, missä hä­net nos­tet­tiin li­be­raa­lien nuor­ten toi­mes­ta va­pau­den sym­bo­lik­si. Maas­sa luul­tiin mie­hen kuol­leen. Kun ar­tis­ti möi kuu­si kon­sert­tia täy­teen vuon­na 1998, fa­nit ko­ki­vat luul­ta­vas­ti pe­rin har­vi­nai­sen elä­myk­sen.

Rod­ri­guez oli­si 1990-lu­vun la­ti­no­buu­mis­sa nous­sut su­pertäh­dek­si sa­man­lai­sel­la mu­sii­kil­laan. Hä­nen tyy­linsä on kieh­to­va yh­dis­telmä Ric­hie Va­len­sia, ka­tu-us­kot­ta­vaa José Fe­li­cia­noa, Lo­ven Art­hur Leetä ja Jim Gro­cea. Do­ku­men­tin lop­pu­tu­le­ma on kui­ten­kin se, että ehkäpä hän oli on­nel­li­sem­pi mies il­man täh­teyttään. En­ti­sa­jan blues­mie­hiä hyväk­sikäy­tet­tiin härs­kis­ti, mut­ta ku­ka lop­pu­jen lo­puk­si on on­nel­li­sem­pi, hyväk­sikäy­tet­ty vai ah­ne pas­kiai­nen? Fi­lo­so­fi­nen jut­tu. Toi­vot­ta­vas­ti ku­kaan riistäjä ei va­ras­ta tätä pe­rus­te­lua to­dis­taes­saan toi­sel­le ja en­nen kaik­kea it­sel­leen te­ko­jen­sa oi­keu­tus­ta. Ih­mi­nen on ih­me otus.