Robert Ludlumin Jason Bourne -menestystarinoiden pohjalle löyhästi rakentunut elokuvasarja näyttää kasvavan James Bond -mittakaavaan.
Robert Ludlumin Jason Bourne -menestystarinoiden pohjalle löyhästi rakentunut elokuvasarja näyttää kasvavan James Bond -mittakaavaan. Klassisen agenttiseikkailun perimästä kauhovat elokuvat luottavat puhtaaseen toimintaan, turhanpäiväiselle lätinälle ei roolia anneta. Pussailu on tytöille.
CIA:n suoran toiminnan operaatiot eivät kestä hitustakaan päivänvaloa. Vuosien varrella toimitetut, väkivalloin päätetyt episodit, on kirjattu äärimmäisten turvatoimien taakse sähköisiin kansioihin.
Laumassa on kuitenkin aina musta lammas. Agentuurin päämajan koneet vilkkuvat punaisella. Vekottimet kertovat kansioiden siirtyvän kohti tuntematonta muistitikkua. Sekunnissa selvitetään petturin toimivan sisäpiirissä. Yhteiset nimittäjät tutkitaan, Jason Bournen nimi nousee esiin. Bourne on löydettävä.
Ajojahti koostuu tarvittavasta määrästä epätietoisuutta, väkivaltaa, miehistä pullistelua ja teatraalista autojen romuttamista. Vanhoja haavoja ja kostonhimoa paljastuu taustalta.
Paul Greengrassin ohjaama, sarjan viides elokuva täyttää useimmat toimintaseikkailun laatustandardit. Kuvauspaikat vaihtuvat huomattavan tiheään, hiilijalanjälki on megalomaaninen. Realismi on kaukana, niin aikajanaa kuin matkakilometrejäkin tutkaillessa.
Virkistävästi elokuva yrittää alkuun rakentaa hahmojensa, joskin stereotyyppisten, välille kiinnostavia rakenteita menneisyyden pohjatiedoilla. Se ei kuitenkaan onnistu syventämään lajityyppinsä latteaa perinnettä, jättäen katsomon puhtaan visuaalisen ilotulituksen varaan. Onneksi silläkin pärjää. (VA)