Saunassa kliseet tiivistyvät totuudeksi
Näin Miesten vuoron sen ensi-illassa 26.3.2010 toisen ohjaaja-käsikirjoittajan, kokkolalaisen Mika Hotakaisen, läsnä ollessa elokuvateatteri Bio Rexissä.
Saunassa kliseet tiivistyvät totuudeksi
Näin Miesten vuoron sen ensi-illassa 26.3.2010 toisen ohjaaja-käsikirjoittajan, kokkolalaisen Mika Hotakaisen, läsnä ollessa elokuvateatteri Bio Rexissä. Samassa teatterissa Hotakainen oli pienenä nähnyt ensimmäisen elokuvansa, jonkun Tarzanin. Nyt Hotakaisella oli tuvantäyteiselle kokkolalaisyleisölle näytettävänä toisenlaista paljasta pintaa, suomalaista mieskauneutta karheimmillaan.
Pitkään ja hartaasti valmisteltu Miesten vuoro on tulevaisuuden klassikko niin sisällöltään kuin muodoltaan. Se on viiden tähden filmi siksi, että siinä on – tämän saunadokumentin eräitä kaveruksia suoraan lainatakseni – ”kaikki tasapainossa ja kaikki hyvin – kaikki arvossa”.
Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa näkyvät usean vuoden työn tulokset. Kokonaisuus on viisas, harkittu ja tasapainoinen, aikansa ottava, mutta myös vireä ja yllättävä.
Milloin klisee lakkaa olemasta klisee? Silloin, kun se paljastuu totuudeksi. Ja niin käy Miesten vuorossa monta kertaa, sen ajatuksissa ja kuvissa.
Saunauskomuksiin liittyvä tittelien riisuminen vaatteiden myötä on klisee, joka osoittautuu filmissäkin paikkansa pitäväksi. Dokumentin ihmiset ovat ohjaajien ikäisiä, kolmikymppisiä tai vanhempia miehiä. Työntekijät, eläkeläiset, upseerit, vammaiset ja asunnottomat alkoholistit ovat kameran edessä paljaina, samalla viivalla ja yhtä arvokkaina ja kauniina, riippumatta siitä treenaako ruumistaan säännöllisesti, onko laiha tai lihava, nuori ja joustavalihaksinen vai jo reissussa rapistunut.
Miesten vuoro sijoittaa saunoissa kuullut erilaisten, monenlaisissa elämäntilanteissa kiinni olevien tai niihin kiinni jääneiden miesten jutut tiukasti taustoihinsa. Miesten kertoma, pääasiassa monologit, sidotaan työhön ja elinympäristöön paljonpuhuvin ja esteettisellä silmällä viitseliäästi sommitelluin välikuvin.
Väljemmin, isompina kuvina, miestarinoiden rikassisältöinen ajattomuus rinnastuu suomalaiseen maiseman ja vuodenaikojen kiertoon. Berghällin ja Hotakaisen iholle tuleva ja katsojan lauteille mukaan ottava välittömyys, huomiointikyky ja teeskentelemättömyys tekevät Miesten vuorosta rehellisen, voimakkaasti vaikuttavan, mutta herkän elokuvan – joka todellakin saa miehenkin kyyneliin, niin kuin monet todistajalausunnot ovat tähän mennessä jo kertoneet.
Ohjaaja-käsikirjoittajien itsensä likoon (!) laittanut työ yhdessä Heikki Färmin ja Jani Kumpulaisen intiimin ja maalauksellisen kuvauksen, Christian Christensenin huolitellun äänimaailman, Jonas Bohlinin hillityn, paikkansa tietävän filmimusiikin ja Timo Peltolan mietityn leikkauksen kanssa muotoilevat todellisuudeksi kutsutusta materiaalista vajaassa puolitoistatuntisessakin syvälle luotaavan ja näkemyksellisen teoksen.
Saunominen miesten kesken muodostaa raamit sarjalle dokumentaarisia elokuvanovelleja ja henkilökuvia. Usein miesten jutuissa on traaginen pohjavire, mutta murheeseen ei jäädä lillumaan. Oivaltava huumori kukkii usein, etenkin silloin, kun kohdataan ongelmaton, neurooseista vapaa suomalaisversio Herzogin ”Grizzly Manista”, alastominakin sotilaallista ja isänmaallista ryhtiä uhkuvat mutta sympaattiset armeijan kantapeikot, tai rykelmä parrakasta sesonkiprekariaattia joulusaunan eteisessä shop talkia solkkaamassa. Aivan mainio rinnastus ja leikkausoivallus on se kuvallinen jatkumo, jossa komiikka vaihtuu traagiseen henkilöiden partojen kautta!
Luontokuvat puheenvuorojen välillä luovat ajankierron ja maantieteellisten ääripäiden vastakohdista suomalaistakin pakahduttavaa eksotiikkaa: kotoinen kauneus avautuu meille usein vasta pokiin rajattuna ja esille pantuna.
Näkökulma asetellaan alkutekstejä edeltävässä epilogissa, jossa vanhempi aviopari pesee toistensa selkää jo viidettäkymmenettä vuotta. Tilanne korostaa tekijöiden haluttomuutta lokerointiin tai miesten eristämiseen suurennuslasin alle erilleen muusta elämästä. Vaikka ensimmäistä kuvaa lukuun ottamatta naisia ei Miesten vuorossa näykään, he ovat merkittävästi läsnä puheissa, mielessä ja kuvan ulkopuolella kumppaneina, oletuksina, edellytyksinä ja syinä, kaipauksen kohteina tai välttämättömyyksinä, niin tyttärinä, äiteinä kuin puolisoina.
Miesten vuorossa on huima elokuvallinen imu. Rauhallisen alun jälkeen otoksissa on koukuttava eteenpäinmenon riento. Aineistosta on ollut mitä valita ja miten leikata, ja tekijät ovat tienneet, miten tarttua hetkeen. Dokumentin teossa onnellisia sattumia on tuskin enempää kuin fiktiossakaan. Miesten vuoro on tarkasti käsikirjoitettu elokuva, jonka kuvallinen ajattelu osoittaa, että Berghäll ja Hotakainen onnistuisivat myös fiktion puolella.
Penismonologeja
Vajaa puolitoistatuntinen elokuva on runsaudensarvi, josta mainitsen vain muutaman suosikkini. Saamea puhuva isäntämies kertoo äidinkielellään eleettömän ja vaikuttavan muistelman isoisästään ja puunhakkuusta liiterissä. Koskettavan tarinan opetus kuullaan, kun mies astelee kuvasta pois, päin metsämaisemaa. Toisessa jaksossa vene lipuu valkokankaan laidasta laitaan samalla, kun kuulemme kalakaverusten hykerryttävää jutustelua. Kameran katseella ei ole kiire minnekään silloinkaan, kun veljekset kuin ilvekset nousevat saunanjälkeiseltä uimareissulta hitaanlaisesti rantaan. Kiire ei ole katsojallakaan pois tämän dokumentintekijäin mestarinäytteen ääreltä.
Mutta ehkä kaikkein täyteläisin saunatarinoista on se, joka alkaa hyytävimmällä, verisimmällä ja sekopäisimmällä jutulla vankeudesta Ruotsissa. Synkeyden alho lähentelee sosiaalipornoa, joka silti saa vastakohdakseen puhtoisen kuulasta ja terveen saunapunakkaa ihopaljautta. Kuvakertomus nouseekin ihmeen kautta – kertomuksen oikean ihmeen ja sitä tukevan kamerakerronnan ihmeen — voimauttavaksi selviytymistarinaksi. Tässäkin Miesten vuoro näyttää, miten klisee – se perinteisin kesäpihakeinukuva, mitä löytyy – kohottautuu perimmäiseksi totuudeksi elokuvallisten elementtien vaikuttavan yhdistelyn kautta.
Kerran jos toisen Hotakainen ja Berghäll käyttävät ovia ja ikkunoita tuomassa ilmaa elokuvansa hyvässä mielessä sisäänlämpiäviin kertomuksiin. Kamera katsoo aukoista ulospäin, avartaa ajatusta maailmaa kohti ja laajempiin ympyröihin. Entisen vangin kohdalla tämä tapahtuu siinä kohdassa, missä puhutaan sinisestä kahvikupista ja perhosesta. Oviaukon takanäyttämölle ilmestyvä kohtaus elävästä elämästä tietää täsmällisen paikkansa. Katsojan sisällä värähtää. Toisessa tarinassa katsomme kameran mukana ikkunasta ulos ihmisten yhteyteen, kun kertoja, lapsensa menettänyt isä sanoo, ettei halua olla enää yksin, koska kokemusten jakaminen helpottaa. Tähän perustuneekin myös Miesten vuoron voima.
Berghällin ja Hotakaisen elokuva purkaa sitä myyttiä, että suomalainen mies olisi juro, kylmä ja tunteeton, yksinäisyyteensä erakoitunut tai ilmaisukyvytön. Sen kliseen dokumentti osoittaa vääräksi kohtaustensa vahvalla ja laajalla, kirjavalla todistusaineistolla.
Färmin ja Kumpulaisen kuvaus on omaa luokkaansa. Filmikamerat on viety kuumaan saunaan ja se on kannattanut. Jälki on paikoin maalauksellista, enkä tarkoita nyt vain luontokuvia, joita katsoessa haukkoo välillä henkeä, vaan myös lauteilla tavoitettua valohämyä ja ihmisten muotokuvia. (Vaikka se, että asunnottomat alkoholistit partoineen muistuttavat parhaillaan 400-vuotisjuhlaansa viettävän Caravaggion malleja, voi olla pelkkää sattumaa. Mutta espanjalaismestari kyllä hänkin tunnetusti käytti laitapuolen kulkijoita autenttisuuden tavoittamiseksi teoksissaan, ja aikalaisten kauhuksi.) Lauteiden ”tableau vivant” etsautuu jälkikuvana katsojan mieleen, kun kamera toisinaan jää viipymään bressonmaisesti, tai kaurismäkeläisittäin, vaikka ihmiset ovat jo asetelmasta poistuneet. Saunamonologien henkilöt ovat usein kuin Mollbergin, Fellinin tai Tarkovskin elokuvista. Useissa kohdin tulee mieleen, että moni fiktiontekijä maksaisi mitä vain saadakseen filmille näin aitoja naamoja.
Kolme vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran saunadokumentista kuulin, kuvittelin aiheena olevan saunaharrastajien into värkätä persoonallisia saunamalleja. En arvannut, että valmiissa elokuvassa onkin tavoitettu saunan perimmäinen olemus ja ihmissielu. Vai onko niin, että Hotakainen ja Berghäll ovat aloittaneet yhdestä tulokulmasta ja päätyneet toiseen, huomattuaan kertomista kiihkeämmin vaativan tarinan? Sitä täytyy kysyä tekijöiltä seuraavissa kotimaisen elokuvan Jussi-juhlien palkintojen jaossa. Dokumentit olivat parasta elokuvantekoa meillä vuonna 2009 – parempaa kuin fiktiofilmit – ja niin taitaa käydä tänäkin vuonna, jos Miesten vuoron loistavan esimerkin osalta voi päätellä.
Oliko elokuvassa mitään huomautettavaa? Jäikö jokin ”money shot”, eli varsinainen saunakohtaus näkemättä? Esimerkiksi siinä, missä miehet pyyhkeissään odottelivat kaivoksessa omaa saunavuoroaan, mutta kuvissa ei siihen varsinaiseen asiaan, muistaakseni, sitten päästykään?
Erikoiset saunaratkaisut, joita filmissä niitäkin nähdään, ovat hiukan kuin toisesta elokuvasta. Ne toimivat kevennyksinä, mutta katsoja hieman pettyy, kun niihin ja niiden saunojiin ei sen enempää paneuduta. Se olisi ollutkin toisen, ja toisenlaisen, dokkarin aihe?
Viimeinen huomautukseni koskee aivan elokuvan loppuminuutteja. Filmi huipentuu saunatuttaviemme uudelleentapaamiseen Aleksis Kiven veljeslaulun kohotessa taustalla. Kaipaako hiljainen, sisällöltään ja ilmaisultaan intiimi elokuva näin vahvaa ja äänekästä crescendoa, alleviivaavaa huipennusta The Endiksi? Kun kuoronjohtajakin ilmiintyy jostain lähikuvaan, se on vähän kuin saunan ovi yhtäkkiä avattaisiin ja sisään astuisi saunojille aivan vieras pukumies.
Oman miesmuistini mukaan mikään dokumenttielokuva ei ole ENNEN ensi-iltaansa saanut niin lentävää lähtöä kuin Miesten vuoro. Mikäli arvostelujen tähtitulva ja katsojien lämpöiset reaktiot kanavoituvat vielä yleisöksi teattereihin, Miesten vuoro saattaa tehdä historiaa ja korostaa dokumenttielokuvan arvostusta suuren yleisön silmissä.
Se olisi enemmän kuin paikallaan aikana, jolloin jopa elokuvista laatulehtiin kirjoittavat arvostelijat näkevät valittamisen aihetta siinä, että dokumentteja esitetään muuallakin kuin festivaaleilla ja televisiossa! Elokuvahistorian perustan luonut dokumentti kuuluukin pois getoista ja alkuperäiselle paikalleen, isolle valkokankaalle. (Miesten vuoroa levitetään kuudella kopiolla etelästä pohjoiseen. Viime vuonna Jussi-palkitun ja erinomaisen Kansakunnan olohuoneen kopiomäärä oli ennätysmäinen, kahdeksan kappaletta, mutta Jukka Kärkkäisen dokumentti oli tehty videolle. Miesten vuoro on kuvattu filmille. Kansakunnan olohuone sai teattereissa 800 katsoja, Miesten vuorolla on jo ensi-iltaan mennessä ollut yli 3000.)
Suomalaisen saunan historia ulottuu parintuhannen vuoden taa. Aihe on siis ollut odottamassa Kalevalan ajoista lähtien. Silti vasta Berghäll ja Hotakainen huomasivat tarttua näin itsestään selvään aiheeseen, joka on suorastaan huutanut dokumentaristien huomiota. Tekijöille sen Jussin lisäksi myös elokuva-Finlandia – ja tietysti Humanismin käsi! (HB)