Va­lo­voi­mai­nen Aa­ron John­son esittää ko­he­loa opis­ke­li­ja­nuor­ta, jo­ka Kick-As­sis­sa haa­vei­lee su­per­voi­mis­ta. Ar­jen nöy­ryy­tyk­sissä yli­luon­nol­li­nen, om­ni­po­tent­ti haa­voit­tu­mat­to­muus vai­kut­taa Da­ve Sli­zews­kis­ta yhtä te­hok­kaal­ta suo­jal­ta maail­maa vas­taan kuin ra­ha – tai rak­kaus. Vii­mek­si mai­nit­tuun tei­ni­po­jal­la tun­tuu ole­van mat­kaa: — Ai­noa yli­luon­nol­li­nen ky­ky­ni oli se, että olin nä­kymätön tytöil­le.

O­maan na­paan­sa Da­ve ei sentään up­poa. Hä­nel­le ke­hit­tyy so­siaa­li­nen oma­tun­to. Huu­meet, rötök­set ja vä­ki­val­ta re­hot­ta­vat ka­duil­la. Da­ve ih­met­te­lee, mik­sei ku­kaan ryh­dy heik­ko­ja puo­lus­ta­vak­si su­per­san­ka­rik­si, kun mo­net kui­ten­kin sel­lai­ses­ta haa­vek­si­vat sar­ja­ku­vien kaut­ta. Poi­ka ti­laa ne­tistä vih­reän su­per­mies­kos­tyy­min ja re­kis­teröi MyS­pa­ces­sa ni­mek­seen Kick-Ass. Lop­pu on his­to­riaa. Niin kuin mel­kein Da­ve­kin.

Työ­sar­kaa riittää mum­mo­jen ka­don­neis­ta kis­sois­ta kau­pun­gin val­ta­ko­neis­toa vä­ki­val­loin pyö­rittävään huu­me­pa­ro­niin. Kick-As­sin sää­littävät pe­las­tu­so­pe­raa­tiot ja rä­piköivät yllä­ty­sis­kut va­lu­vat tyh­jiin. Ohi­kul­ki­joi­den ka­me­rois­ta Da­ven it­se­tu­hoi­set vi­ri­telmät pää­tyvät kui­ten­kin verk­ko­si­vuil­le kaik­kien päl­lis­teltäväk­si. Kick-Ass on koh­ta in­ter­ne­tin klik­kaus­kunk­ku.

Matt­hew Vaugh­nin fil­mi­ver­sios­sa Kick-As­sin sar­ja­ku­va­san­ka­riaa­te le­viää ku­lo­val­kean ta­voin. Kun Da­ve nä­kee päät­teeltä, että kau­pun­gis­sa on kil­pai­le­va su­per­mies, nou­see ää­ni­rai­dal­le Sparks-yh­tyeen virk­ku iki­hit­ti This Town Ain’t Big Enough for The Both of Us. Täy­so­su­ma! Kat­so­ja vais­toaa ole­van­sa hyvässä seu­ras­sa. Kick-As­sil­la on sydä­men­puo­li­kas koh­dal­laan ja kie­li ko­ko­naan pos­kes­sa.

Sar­ja­ku­va­san­ka­ruus pis­tetään lai­naus­merk­kei­hin. Pi­la­piir­ros­ten suo­ra­su­kai­suu­del­la Kick-Ass ky­see­na­lais­taa va­ka­via asioi­ta. Elämä on sar­ja friik­kion­net­to­muuk­sia. Hen­gissä sel­viää vain nau­ra­mal­la. En us­ko, että ta­ri­nas­sa kui­vas­ti ohi­tet­tu äi­din tai ohi­kul­ki­jan kuo­le­ma on osoi­tus te­kijäin il­key­destä ja epäin­hi­mil­li­syy­destä. Enkä sitäkään, että ka­ve­rus­ten kak­si­ja­koi­nen, op­por­tu­nis­ti­nen suh­tau­tu­mi­nen par­haan ystävän ah­din­koon, on pelkkä vit­si. Kick-Ass on täynnä pa­ra­dok­se­ja, joil­le voi nau­raa. Sa­mal­la ne pa­ne­vat ajat­te­le­maan, mil­le tässä nau­re­taan.

Yk­sittäi­set on­nis­tu­mi­set hah­mois­sa, ker­ron­nan vi­rey­dessä, kos­ket­ta­vuu­des­sa ja ko­mii­kas­sa te­kevät Kick-As­sis­ta nau­tit­ta­van kat­se­lu­ko­ke­muk­sen. Kat­so­jaan selväs­ti luo­te­taan. Täy­so­su­mae­lo­ku­va, edes sar­jis­tul­kin­ta­na, se ei ole. Oh­jaa­ja Vaughn ja ka­me­ra­mies Ben Da­vis ovat liian yk­si­puo­li­sia ja ko­ke­mat­to­mia.

Vai on­ko syynä fil­min pa­ris­sa hää­ri­neet kol­me leik­kaa­jaa, että kak­si­tun­ti­nen rie­mu­ral­li uh­kaa hyy­tyä möhkä­leek­si? Näyt­te­lijät suo­riu­tu­vat lois­ta­vas­ti mo­ni­syi­sistä roo­leis­taan. Vauh­dik­kai­ta ti­lan­tei­ta ja juo­ne­noi­val­luk­sia riittää. Di­gi­taa­li­ku­va on pal­jas, vä­rikäs, kir­kas ja tark­ka. Sil­ti Kick-Ass ei saa­vu­ta sel­lais­ta muo­don hal­lin­taa, jo­ka näin tu­le­na­ran ma­te­riaa­lin kans­sa oli­si ol­lut ai­van välttämätön, jot­ta ris­kialt­tiis­ta ma­te­riaa­lis­ta su­keu­tui­si tai­teel­li­nen voit­to.

Sar­ja­ku­va­san­ka­ruut­ta

K15-luo­ki­tel­tu vä­ki­val­ta ai­heut­taa ai­to­ja vä­ris­tyk­siä. Kat­so­jaa häi­rit­see, kun ko­to­kul­man an­ti­san­ka­rin pos­ti­myyn­nistä han­kit­tu verk­ka­pu­ku tah­rau­tuu ve­reen. Naii­vi mie­li­ku­vi­tus törmää äk­kipäätä rea­lis­ti­seen vä­ki­val­taan. Pitäy­tymällä kar­heas­sa ko­ti­ku­toi­suu­des­saan Kick-Ass oli­si voi­nut ol­la ku­mouk­sel­li­nen fil­mi.

Tuo­tan­nol­taan se on pie­nen in­die-e­lo­ku­van ja me­gapläjäys­ten vä­lissä. Sillä ei ole Yön ri­ta­rin, X-Me­nin tai Spi­der-Ma­nin bud­jet­tia. Eikä Vaughn ole oh­jaa­ja­na No­lan, Sin­ger tai Rai­mi. Köm­pelö lop­pu­ku­va, jo­ka viit­taa jat­ko-o­saan, si­netöi Kick-As­sin komp­ro­mis­si­val­miu­den.

Aa­ron John­son kerää elo­ku­val­la pal­jon ystä­viä. Hä­nen Da­ven­sa val­loit­taa, vaik­ka näyt­te­lijä esittää tyyp­pinsä vas­tais­ta luu­se­ria. Ro­mans­si Lynd­sy Fon­se­can kans­sa on viehättävä. Elo­ku­van ho­mo­vit­sikään ei ole epä­kor­rek­ti, vaan ai­ka haus­ka.

Kick-Ass on la­dat­tu täy­teen eri­lai­sia jouk­ko­tu­lia­sei­ta. Liioit­te­lu epäon­nis­tuu, sillä päät­teek­si niitä käy­tetään hy­vin en­nus­tet­ta­val­la ja pe­rin­tei­sen mah­ti­pon­ti­sel­la ta­val­la. Kun pik­kui­nen Ch­loe Mo­retz käy tap­pa­vaan ku­jan­juok­suun gangs­te­rien tu­liy­li­voi­maa vas­taan ja soundt­rac­ki­na soi Joan Jet­tin Bad Re­pu­ta­tion, on se jo vas­ten­mie­listä. Räi­keillä vir­hear­vioin­neil­laan ja kum­mal­li­sen pouk­koi­le­val­la ja päättämättömällä tyy­lillään Kick-Ass me­nettää mah­dol­li­suu­det vii­den täh­den fil­miy­teen.

Vas­ten­mie­li­syys voi kyllä ol­la pal­jas­ta­va reak­tio. Vas­ten mieltä ta­pah­tu­nut joh­taa uu­siin oi­val­luk­siin. Odo­tuk­sia ja tot­tu­muk­sia uh­maa­va ra­jo­jen yli­tys, yllät­ty­mi­nen, voi ol­la jo­pa edel­ly­tys tai­teel­le.

12-vuo­tiaan Ch­loe Mo­ret­zin su­per­san­ka­ri­hah­mo Hit Girl tuo mie­leen niin Pep­pi Pitkä­tos­sun kuin Lis­beth Sa­lan­de­rin­kin. Pep­pi ja Lis­beth eivät so­peu­du heil­le ase­tet­tuun pas­sii­vi­seen muot­tiin. Mo­retz te­kee roo­lin mel­kein sa­man ikäi­senä kuin Jo­die Fos­ter Tak­si­kus­kis­sa. Lap­sip­ros­ti­tuoi­tu ver­tau­tuu hy­vin­kin eksp­loi­taa­tio­na huu­me­ma­fiaa lis­tivään ve­ri­seen sar­ja­tap­pa­jaan. Tyttö­sen veit­siak­ro­ba­tia ja asekä­pis­te­ly tun­tu­vat pa­haen­tei­sinä kat­so­jan vat­san­poh­jas­sa. Tältä osin Kick-Ass huk­kaa mah­dol­li­suu­ten­sa yh­teis­kun­tak­ri­tiik­kiin vies­tittämällä hal­pa­mai­sin sar­ja­tu­li­vyö­ry­tyk­sin ja hel­poin mu­siik­ki­va­lin­noin, että lo­pul­ta se myy­kin vain it­seään, eli sa­maa, mitä muut­kin.

Mar­vel-sar­ja­ku­vaim­pe­riu­mi on jul­kais­sut Mark Mil­la­rin kir­joit­ta­maa ja John Ro­mi­tan piirtämää Kick-As­sia kuu­kau­sit­tain vuo­des­ta 2008. Kak­kos­nu­me­ron kan­nes­sa lu­kee ”­Sai­ras­ta vä­ki­val­taa: Juu­ri sel­lai­se­na kuin sen ha­luat­te!”

On­ko ky­seessä sar­ja­ku­va­tai­teen oi­val­ta­va it­sei­ro­nia? Fik­sun post­mo­der­nis­ti il­mais­tu kult­tuu­ri- ja me­diak­ri­tiik­ki? Vai­ko vain mo­raa­lit­to­man kyy­ni­nen ra­hat-pois-ka­ka­roil­ta –­mei­nin­ki?

Ku­ka pe­las­tai­si pop­pa­rien­kelöi­sem­me ai­na vain tren­dikkäämmäk­si äi­tyvältä mark­ki­na­ka­pi­ta­lis­mil­ta, jo­ka vir­tuaa­lis­ta kei­no­ver­ta (ja di­gi­taa­lis­ta ra­haa) imiessään is­kee silmää win-win-vink­kauk­sel­la mer­kik­si, että sa­mas­sa iloi­ses­sa ve­neessähän tässä kaik­ki ol­laan? (HB)