Valovoimainen Aaron Johnson esittää koheloa opiskelijanuorta, joka Kick-Assissa haaveilee supervoimista.
Valovoimainen Aaron Johnson esittää koheloa opiskelijanuorta, joka Kick-Assissa haaveilee supervoimista. Arjen nöyryytyksissä yliluonnollinen, omnipotentti haavoittumattomuus vaikuttaa Dave Slizewskista yhtä tehokkaalta suojalta maailmaa vastaan kuin raha – tai rakkaus. Viimeksi mainittuun teinipojalla tuntuu olevan matkaa: — Ainoa yliluonnollinen kykyni oli se, että olin näkymätön tytöille.
Omaan napaansa Dave ei sentään uppoa. Hänelle kehittyy sosiaalinen omatunto. Huumeet, rötökset ja väkivalta rehottavat kaduilla. Dave ihmettelee, miksei kukaan ryhdy heikkoja puolustavaksi supersankariksi, kun monet kuitenkin sellaisesta haaveksivat sarjakuvien kautta. Poika tilaa netistä vihreän supermieskostyymin ja rekisteröi MySpacessa nimekseen Kick-Ass. Loppu on historiaa. Niin kuin melkein Davekin.
Työsarkaa riittää mummojen kadonneista kissoista kaupungin valtakoneistoa väkivalloin pyörittävään huumeparoniin. Kick-Assin säälittävät pelastusoperaatiot ja räpiköivät yllätysiskut valuvat tyhjiin. Ohikulkijoiden kameroista Daven itsetuhoiset viritelmät päätyvät kuitenkin verkkosivuille kaikkien pällisteltäväksi. Kick-Ass on kohta internetin klikkauskunkku.
Matthew Vaughnin filmiversiossa Kick-Assin sarjakuvasankariaate leviää kulovalkean tavoin. Kun Dave näkee päätteeltä, että kaupungissa on kilpaileva supermies, nousee ääniraidalle Sparks-yhtyeen virkku ikihitti This Town Ain’t Big Enough for The Both of Us. Täysosuma! Katsoja vaistoaa olevansa hyvässä seurassa. Kick-Assilla on sydämenpuolikas kohdallaan ja kieli kokonaan poskessa.
Sarjakuvasankaruus pistetään lainausmerkkeihin. Pilapiirrosten suorasukaisuudella Kick-Ass kyseenalaistaa vakavia asioita. Elämä on sarja friikkionnettomuuksia. Hengissä selviää vain nauramalla. En usko, että tarinassa kuivasti ohitettu äidin tai ohikulkijan kuolema on osoitus tekijäin ilkeydestä ja epäinhimillisyydestä. Enkä sitäkään, että kaverusten kaksijakoinen, opportunistinen suhtautuminen parhaan ystävän ahdinkoon, on pelkkä vitsi. Kick-Ass on täynnä paradokseja, joille voi nauraa. Samalla ne panevat ajattelemaan, mille tässä nauretaan.
Yksittäiset onnistumiset hahmoissa, kerronnan vireydessä, koskettavuudessa ja komiikassa tekevät Kick-Assista nautittavan katselukokemuksen. Katsojaan selvästi luotetaan. Täysosumaelokuva, edes sarjistulkintana, se ei ole. Ohjaaja Vaughn ja kameramies Ben Davis ovat liian yksipuolisia ja kokemattomia.
Vai onko syynä filmin parissa häärineet kolme leikkaajaa, että kaksituntinen riemuralli uhkaa hyytyä möhkäleeksi? Näyttelijät suoriutuvat loistavasti monisyisistä rooleistaan. Vauhdikkaita tilanteita ja juonenoivalluksia riittää. Digitaalikuva on paljas, värikäs, kirkas ja tarkka. Silti Kick-Ass ei saavuta sellaista muodon hallintaa, joka näin tulenaran materiaalin kanssa olisi ollut aivan välttämätön, jotta riskialttiista materiaalista sukeutuisi taiteellinen voitto.
Sarjakuvasankaruutta
K15-luokiteltu väkivalta aiheuttaa aitoja väristyksiä. Katsojaa häiritsee, kun kotokulman antisankarin postimyynnistä hankittu verkkapuku tahrautuu vereen. Naiivi mielikuvitus törmää äkkipäätä realistiseen väkivaltaan. Pitäytymällä karheassa kotikutoisuudessaan Kick-Ass olisi voinut olla kumouksellinen filmi.
Tuotannoltaan se on pienen indie-elokuvan ja megapläjäysten välissä. Sillä ei ole Yön ritarin, X-Menin tai Spider-Manin budjettia. Eikä Vaughn ole ohjaajana Nolan, Singer tai Raimi. Kömpelö loppukuva, joka viittaa jatko-osaan, sinetöi Kick-Assin kompromissivalmiuden.
Aaron Johnson kerää elokuvalla paljon ystäviä. Hänen Davensa valloittaa, vaikka näyttelijä esittää tyyppinsä vastaista luuseria. Romanssi Lyndsy Fonsecan kanssa on viehättävä. Elokuvan homovitsikään ei ole epäkorrekti, vaan aika hauska.
Kick-Ass on ladattu täyteen erilaisia joukkotuliaseita. Liioittelu epäonnistuu, sillä päätteeksi niitä käytetään hyvin ennustettavalla ja perinteisen mahtipontisella tavalla. Kun pikkuinen Chloe Moretz käy tappavaan kujanjuoksuun gangsterien tuliylivoimaa vastaan ja soundtrackina soi Joan Jettin Bad Reputation, on se jo vastenmielistä. Räikeillä virhearvioinneillaan ja kummallisen poukkoilevalla ja päättämättömällä tyylillään Kick-Ass menettää mahdollisuudet viiden tähden filmiyteen.
Vastenmielisyys voi kyllä olla paljastava reaktio. Vasten mieltä tapahtunut johtaa uusiin oivalluksiin. Odotuksia ja tottumuksia uhmaava rajojen ylitys, yllättyminen, voi olla jopa edellytys taiteelle.
12-vuotiaan Chloe Moretzin supersankarihahmo Hit Girl tuo mieleen niin Peppi Pitkätossun kuin Lisbeth Salanderinkin. Peppi ja Lisbeth eivät sopeudu heille asetettuun passiiviseen muottiin. Moretz tekee roolin melkein saman ikäisenä kuin Jodie Foster Taksikuskissa. Lapsiprostituoitu vertautuu hyvinkin eksploitaationa huumemafiaa listivään veriseen sarjatappajaan. Tyttösen veitsiakrobatia ja asekäpistely tuntuvat pahaenteisinä katsojan vatsanpohjassa. Tältä osin Kick-Ass hukkaa mahdollisuutensa yhteiskuntakritiikkiin viestittämällä halpamaisin sarjatulivyörytyksin ja helpoin musiikkivalinnoin, että lopulta se myykin vain itseään, eli samaa, mitä muutkin.
Marvel-sarjakuvaimperiumi on julkaissut Mark Millarin kirjoittamaa ja John Romitan piirtämää Kick-Assia kuukausittain vuodesta 2008. Kakkosnumeron kannessa lukee ”Sairasta väkivaltaa: Juuri sellaisena kuin sen haluatte!”
Onko kyseessä sarjakuvataiteen oivaltava itseironia? Fiksun postmodernisti ilmaistu kulttuuri- ja mediakritiikki? Vaiko vain moraalittoman kyyninen rahat-pois-kakaroilta –meininki?
Kuka pelastaisi popparienkelöisemme aina vain trendikkäämmäksi äityvältä markkinakapitalismilta, joka virtuaalista keinoverta (ja digitaalista rahaa) imiessään iskee silmää win-win-vinkkauksella merkiksi, että samassa iloisessa veneessähän tässä kaikki ollaan? (HB)