Co­nan esi­tetään te­le­vi­sion Sub-ka­na­val­la 1. heinä­kuu­ta kel­lo 21 al­kaen:

Co­nan bar­baa­ri on elo­ku­va­na nous­sut vuo­sien var­rel­la al­ku­peräis­ten no­vel­lien ta­paan sword and sor­ce­ry -la­ji­tyy­pin klas­si­kok­si, jo­ten sen kul­ku on seu­ran­nut ah­ke­ras­ti vi­deo­tek­nii­kan ke­hi­tystä. Jo aiem­min saa­tiin kak­si DVD-lai­tos­ta, mut­ta vas­ta BD te­ki sen näyttäväl­le au­dio­vi­suaa­li­suu­del­le lo­pul­lis­ta oi­keut­ta. Te­le­vi­sios­sa se on esi­tet­tu usei­ta ker­to­ja, mut­ta en ole var­ma, on­ko pää­ka­na­vien HD-val­miu­des­ta ol­lut hyö­tyä. Vi­suaa­li­suus on jo­ka ta­pauk­ses­sa elintär­keää ja yk­si vah­vuuk­sis­ta näin­kin van­han seik­kai­lue­lo­ku­van ol­les­sa ky­seessä.

E­lo­ku­va on kui­ten­kin vain yk­si osa­nen jat­ku­mos­sa. R.E. Howar­din Co­nan-no­vel­lit oli­vat 1930-lu­vul­la Weord Ta­les -lu­ke­mis­to­jen suo­si­tuin­ta an­tia. To­del­li­nen ta­paus näistä tu­li vas­ta 1960-lu­vul­la, kun fan­ta­sia nou­si suo­si­tuk­si J.R.R. Tol­kie­nin Sor­mus­ten her­ran pok­ka­ri­pai­nos­ten an­sios­ta. Va­na­ve­dessä Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin Tar­zan- ja Mars -ro­maa­nit ko­ki­vat pa­luun sa­maan ta­paan tas­ku­kir­joi­na. Tär­keä te­kijä oli se, että Frank Fra­zet­ta maa­la­si ERB-teok­siin upeat kan­net, jot­ka jo it­sessään oli­vat syy os­taa kir­ja.

Kos­ka lan­ne­vaat­teet nou­si­vat Tar­za­nin siir­tyessä te­le­vi­sion kaut­ta suo­sioon, ei ol­lut ih­me, että Fra­zet­ta ku­vit­ti he­ti perään myös Co­nan-ko­koel­mat. Tämä joh­ti Mar­ve­lin suo­sit­tui­hin sar­ja­ku­viin.

Il­man sar­ja­ku­vien me­nes­tystä ei Hol­lywood luul­ta­vas­ti oli­si kiin­nos­tu­nut John Mi­liuk­sen elo­ku­va­va­ver­sios­ta. Kat­so­ja­kun­ta oli jo val­mii­na. Kal­lii­den spek­taak­ke­lien ai­ka tun­tui ole­van ohit­se, mut­ta Täh­tien so­ta te­ki maa­perää otol­li­sem­mak­si.

Mie­len­kiin­tois­ta on se, että Sor­mus­ten her­raa ko­keil­tiin ani­maa­tioe­lo­ku­va­na jo muu­ta­ma vuo­si Co­na­nia en­nen, mut­ta ai­he­pii­rissä on­nis­tut­tiin vas­ta pal­jon myö­hem­min. Fan­ta­sia­gen­ren merk­ki­teok­set ovat pal­jon vel­kaa toi­sil­leen.

John Mi­lius lois­ti ker­ran­kin ural­laan luul­ta­vas­ti sik­si, että hän se­koit­ti fik­tioon suo­raan omia haa­vei­taan, ha­lu­jaan ja an­ti­pa­tioi­taan mie­henä ai­van sa­maan ta­paan kuin no­vel­lis­ti Howard, jo­ka oli tyy­tymätön omaan mie­hi­syy­teensä ja lo­pul­ta te­ki vä­littömäs­ti it­se­mur­han äi­tinsä kuol­tua. Howard ja Mi­lius ihai­li­vat al­ku­kan­tais­ta, yh­teis­kun­nan nor­mien ul­ko­puo­lel­la kul­ke­vaa bar­ba­riaa. Tu­lok­se­na oli eep­pistä seik­kai­lua, jo­ta näyt­te­lijä Ja­mes Earl Jo­nes ku­va­si sha­kes­pea­re­lai­sek­si ai­na­kin kool­taan.

John Mi­liuk­sen li­ki fa­sis­ti­nen tyy­li ei to­ki edus­ta fyy­si­ses­ti Howar­din nä­ke­mystä Co­na­nis­ta, men­nei­den ai­ko­jen anak­ro­nis­ti­ses­ta so­tu­ris­ta. Co­nan ei pulp-no­vel­leis­saan ol­lut si­leäk­si bo­dat­tu jät­tiläi­nen, vaan ar­pi­ku­dos­ten ko­ris­te­le­ma teräsjän­tei­nen bar­baa­ri. Hol­lywood tul­kit­si san­ka­ria sa­maan ta­paan kuin Tar­za­nia 1930-lu­vul­la. Sil­ti myös väärät tul­kin­nat ovat näistä po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin ykkös­hah­mois­ta nau­tit­ta­via. (PS)