B­rad Dou­rif näh­tiin Sor­mus­ten ta­run Gri­ma Kär­mes­kie­lenä. Näyt­te­lijän tun­ne­tuin hah­mo on Yk­si len­si yli käen­pesän pii­nat­tu nuo­ru­kai­nen Bil­ly Bib­bit. Sil­ti Dou­ri­fin pa­ras roo­li löy­tyy elo­ku­vas­ta Wi­se Blood. Kevät tuo John Hus­to­nin myöhäi­sen mes­ta­ri­teok­sen vii­mein mark­ki­noil­le sekä 1- että 2-a­lueen dvd-le­vynä.

Dou­rif esittää so­das­ta pa­laa­vaa Ha­zel Mo­te­sia, jo­ka us­kon­sa me­nettä­neenä pe­rus­taa oman seu­ra­kun­tan­sa: Kir­kon il­man Kris­tus­ta. – Ku­kaan, jo­ka omis­taa hyvän au­ton, ei tar­vit­se van­hurs­kaut­ta!, ju­lis­taa Ha­zel rämän Es­sex-au­to­mo­bii­lin kan­nel­ta.

Mut­ta kyllä Wi­se Blood on ihan oi­val­li­nen pää­siäi­sen fil­mi. Syvän etelän kir­jai­li­ja (Ma­ry) Flan­ne­ry O’­Con­nor oli pait­si gro­tes­kin ame­rik­ka­lai­sen go­tii­kan mes­ta­ri, myös har­ras ka­to­li­nen. Wi­se Blood on rank­ka ja traa­gi­nen, mut­ta myös äk­kiväärän koo­mi­nen us­kon­kil­voi­tus. Sen hul­lut, huo­rat ja hui­ja­rit sekä muut yk­sinäi­set pa­kot­ta­vat lu­ke­maan kir­jai­li­jan ai­noan suo­men­ne­tun ta­ri­na­ko­koel­man Pa­la­va kehä. Mars kir­jas­toon!

Sain ker­ran kir­jeen eräältä van­hal­ta ka­li­for­nia­lai­sel­ta nai­sel­ta, jo­ka ker­toi mi­nul­le, että kun vä­sy­nyt lu­ki­ja tu­lee il­lal­la ko­tiin, hän ha­luaa lu­kea jo­tain, mikä ko­hot­taa hä­nen sydäntään. Il­mei­ses­ti hä­nen sydä­mensä ei ol­lut ko­hon­nut mistään mi­nun kir­joit­ta­mas­ta­ni. Luu­len kyllä, että jos hä­nen sydä­mensä oli­si ol­lut pai­kal­laan, niin se oli­si ko­hon­nut.

- Flan­ne­ry O’­Con­nor, 1960

Yh­dys­val­tain etelän kir­jai­li­ja (Ma­ry) Flan­ne­ry O’­Con­nor ei eh­ti­nyt täyttää neljää­kym­mentä vuot­ta en­nen kuin kuo­li vuon­na 1964 har­vi­nai­seen sai­rau­teen ni­meltä sys­tee­mi­nen lu­pus – tun­ne­taan Suo­mes­sa myös pu­na­huk­ka­na ja per­hos­reu­ma­na. O’­Con­no­ril­ta on suo­men­net­tu vain yk­si no­vel­li­ko­koel­ma Pa­la­va kehä (O­ta­va 1984), jo­hon on koot­tu 15 tun­ne­tuin­ta ker­to­mus­ta.

Kaik­kiaan O’­Con­nor eh­ti kir­joit­taa 31 no­vel­lia ja kak­si ro­maa­nia, Wi­se Blood (1952) ja The Vio­lent Bear It Away (1960). It­se olen lu­ke­nut hä­neltä yh­deksän­tois­ta ker­to­mus­ta ja toi­sen nois­ta ro­maa­neis­ta. Ne kaik­ki ovat suu­res­ti ko­hot­ta­neet sydäntä­ni. Niin suu­ri suo­sik­ki­ni kuin O’­Con­nor on­kin, en ole lu­ke­nut Wi­se Bloo­dia. Fil­mi­ver­sion näin 80-lu­vun alus­sa elo­ku­va­teat­te­ris­sa tai elo­ku­va­ker­hos­sa (ehkä mo­lem­mis­sa) ja vai­ku­tuin lop­puiäk­si. To­dennäköi­ses­ti O’­Con­nor-kuu­mee­ni al­koi juu­ri John Hus­to­nin elo­ku­vas­ta.

A­me­ri­kas­sa O’­Con­no­rin no­vel­le­ja teh­tiin te­le­vi­sioon jo 50-lu­vul­la, yh­dessä näyt­te­li Ge­ne Kel­ly. Kir­jai­li­ja ei tykän­nyt. Hus­to­nin Wi­se Bloo­din jäl­keen myös venäläi­set ja uk­rai­na­lai­set ovat 90-lu­vul­la fil­man­neet kir­jai­li­jan teok­sia.

Wi­se Bloo­din ovat kä­si­kir­joit­ta­neet Be­ne­dict ja Mic­hael Fitz­ge­rald. Be­ne­dict tun­ne­taan The Pas­sion of The Ch­ris­tin kä­si­kir­joit­ta­ja­na. Mic­hael Fitz­ge­rald on myös tuot­ta­nut Wi­se Bloo­din ja myö­hem­min elo­ku­vat Tu­li­vuo­ren juu­rel­la, Kol­mes­ti kuo­pat­tu ja Co­lour Me Kub­rick.

Wi­se Bloo­din elo­ku­va­so­vi­tus syn­tyi per­he­pii­rissä, sillä O’­Con­nor toi­mi Be­ne­dict Fitz­ge­ral­din lap­sen­vah­ti­na asues­saan kä­si­kir­joit­ta­jan van­hem­pien, Sal­ly ja Ro­bert Fitz­ge­ral­din luo­na 50-lu­vun vaih­tees­sa. Van­hem­mat Fitz­ge­ral­dit oli­vat O’­Con­no­rin kir­jo­jen kus­tan­nus­toi­mit­ta­jia.

Vaik­ka elo­ku­va­so­vi­tus on jon­kin ver­ran peh­meäm­pi kuin al­ku­teos, on Wi­se Bloo­dis­sa fil­minä­kin yl­lin kyl­lin O’­Con­no­rin gro­tes­kiut­ta ja ame­rik­ka­lais­ta go­tiik­kaa. Ta­ri­na kä­sit­te­lee us­koa, mut­ta näennäi­sen rie­naa­vas­ti. Koo­mi­nen ja traa­gi­nen yh­dis­tyvät syn­nyttäen voi­mak­kai­ta ku­via ja tun­tei­ta. San­ka­rei­ta ei ole, ei hy­vik­siä eikä pa­hik­sia.

Kaik­ki ovat ta­val­laan yk­sinäi­siä, heik­ko­ja ja rik­ki re­vit­tyjä. Sen enempää O’­Con­nor kuin Hus­ton­kaan eivät tun­nu ar­mah­ta­van hah­mo­jaan, jot­ka ovat kuin friik­kejä mie­len sir­kuk­ses­ta. Sil­ti näistä kai­kis­ta on­net­to­mis­ta, sur­ku­hu­pai­sis­ta hah­mois­ta löy­tyy ar­vok­kuut­ta, per­soo­nal­lis­ta ro­soa. Näin vä­rikkäitä ja ää­rim­mil­leen jän­ni­tet­tyjä luon­tei­ta löytää har­voin sen enempää elo­ku­vis­ta kuin kir­jan si­vuil­ta.

Ter­mi wi­se blood – ve­ren vii­saus – tu­lee Enoch Eme­ryltä, kah­dek­san­tois­ta­vuo­tiaal­ta nuo­rel­ta, jo­ka yk­sinäi­syyttään lie­vittääk­seen yrittää tu­tus­tua ta­ri­nan var­si­nai­seen kes­kus­hen­kilöön, Ha­zel Mo­te­siin. Eme­ry us­koo pe­ri­neensä isältään vii­saan ve­ren – ”­se on lah­ja” — jol­la hän tietää ja tun­nis­taa asioi­ta kuin nä­kijä. Po­jan kos­ke­tuk­sen kai­puu me­nee niin pitkäl­le, että kun hän nä­kee mai­nos­go­ril­lan saa­van pal­jon kät­te­lyjä osak­seen elo­ku­va­teat­te­rin edessä, hän va­ras­taa sen api­na­pu­vun. Kar­vai­ses­sa asus­saan Eme­ry on­nis­tuu kui­ten­kin vain peläs­tyttämään kaik­ki luo­taan.

Ha­zel Mo­te­sin ta­paam­me en­si ker­ran hä­nen pa­la­tes­saan so­das­ta korp­raa­li­na. Mo­te­sil­ta ky­sytään, mik­sei hän pidä kun­nia­merk­kiä nä­ky­villä, jos ker­ran on haa­voit­tu­nut rin­ta­mal­la. – Sain kyllä Purp­pu­ra­sydä­men, sa­noo Mo­tes. – Mut­ta en ha­lua ke­nenkään tietävän, mi­hin koh­taan haa­voi­tuin.

Tak­si­kus­ki luu­lee Ha­ze­liä saar­naa­jak­si tämän mus­tan ha­tun vuok­si. Sen mies kieltää – ehkä kol­meen ker­taan? – vaik­ka pian pe­rus­taa­kin oman seu­ra­kun­nan: To­tuu­den kir­kon il­man ris­tiin­nau­lit­tua Jee­sus Kris­tus­ta. Sillä Mo­tes ei us­ko mi­hinkään. Hä­nen mu­kaan­sa ei ta­pah­tu­nut mitään pa­ra­tii­sis­ta kar­koi­tus­ta. Sik­si ih­mi­nen ei tar­vit­se lu­nas­ta­jaa eikä jou­du vii­mei­sel­le tuo­miol­le.

- Ei sem­moi­nen mies tar­vit­se van­hurs­kaut­ta, jol­la on hyvä au­to!, väittää Ha­zel kai­kil­le. Muu­hun hän ei us­ko kuin au­toon­sa, jo­ka on kau­hea rämä, van­ha Es­sex-au­to­mo­bii­li. Jo­ka päivä Mo­tes nou­see sen etu­pel­lil­le ju­lis­ta­maan us­koaan, kun­nes vauh­ti lop­puu, mie­hestä ja au­tos­ta. Au­to oli ai­noa, mi­hin Mo­tes luot­ti, ja kun se pettää, ni­hi­lis­min saar­naa­ja huo­maa­kin ol­leen­sa ko­ko ajan väärässä. Näin O’­Con­no­ril­le tyy­pil­li­nen us­kon pa­ra­dok­si pää­see to­teu­tu­maan.

Kir­jai­li­ja oli har­ras ka­to­li­nen, mitä ei ai­van he­ti ar­vai­si hä­nen ar­mot­to­mis­ta, äk­kivää­ristä ker­to­muk­sis­taan. Ag­nos­ti­kol­le sekä no­vel­leis­ta että Wi­se Bloo­din elo­ku­va­ver­sios­ta tar­jou­tuu to­ki myös se­ku­laa­re­ja tul­kin­nan­mah­dol­li­suuk­sia.

I­han ko­toi­sen Mol­le Moll­ber­gin ta­paan John Hus­ton käyttää elo­ku­vas­saan kes­keis­ten roo­lien am­mat­tinäyt­te­lijöi­den ohel­la pie­nissä, mut­ta tär­keissä si­vu­roo­leis­sa – huol­toa­se­man­pitäjä, apu­poi­ka, au­to­myyjä, "oi­kea" pros­ti­tuoi­tu täsmä­roo­lis­sa — ku­vaus­pai­koil­ta löy­det­tyjä "ai­to­ja ih­mi­siä", mikä an­taa perä­seu­tu­ker­to­muk­sel­le vä­kevän lisän rai­tis­ta us­kot­ta­vuut­ta.

John Hus­ton it­se näyt­te­lee elo­ku­vas­saan 72-vuo­tiaa­na Ha­ze­lin isoisää, jo­ka nähdään ta­kau­tu­mis­sa. Isoisä on telt­ta­ko­kouk­sen saar­naa­ja, jo­ka pau­haa pik­ku-Ha­ze­lil­ta pis­sat hou­suun. Tuh­mia teh­tyään poi­ka kerää ken­kiinsä pik­ku­ki­viä, jot­ta kä­vel­lessä var­mas­ti tu­lee syn­nin­tun­toon. Sa­man hän te­kee vielä ai­kui­se­na. Sen lisäk­si Mo­tes pii­naa it­seään piik­ki­lan­gal­la ve­ri­ses­ti kuin al­ku­seu­ra­kun­nan mart­tyy­rit. Saar­naa­jan koh­ta­los­sa on Oi­di­puk­sen piir­teitä, jo­hon kir­jai­li­ja O’­Con­no­ria in­noit­ti ystävänsä Ro­bert Fitz­ge­ral­din käännös­työ kreik­ka­lai­sis­ta klas­si­kois­ta.

B­rad Dou­rif on työl­lis­ty­nyt enimmäk­seen kau­hue­lo­ku­vis­sa. Suu­rel­le kat­so­ja­kun­nal­le hän tu­li tu­tuk­si Sor­mus­ten ta­run Gri­ma Kär­mes­kie­lenä. Näyt­te­lijän ar­vos­te­tuin roo­li on Yk­si len­si yli käen­pesän on­ne­ton, äi­din pii­naa­ma nuo­ru­kai­nen Bil­ly Bib­bit. Sil­ti Dou­ri­fin kaik­kein muis­tet­ta­vim­mak­si jää­nee Wi­se Bloo­din Ha­zel Mo­tes, jo­ta oli­si vai­kea ku­vi­tel­la ke­nekään muun te­kemäk­si. Dou­ri­fin mat­ka­saar­naa­ja on täy­del­li­nen kiih­kos­saan.

Ha­zel Mo­tes on alus­ta as­ti agg­res­sii­vi­nen ja tu­li­sil­la hii­lillä. Saa­pues­saan so­ta­pal­ve­luk­ses­ta mies mer­kit­see vähän omai­suu­ten­sa pa­pe­rin­pa­lal­la, jo­hon kir­joit­taa, että mah­dol­li­nen va­ras ”jäl­ji­tetään ja ta­pe­taan”. Viet­nam-, Af­ga­nis­tan-, ja Irak-e­lo­ku­vien so­tat­rau­mat kan­nus­ta­vat ehkä jäl­ki­vii­saa­seen tul­kin­taan, että so­ta on teh­nyt korp­raa­li Mo­te­sis­ta täl­lai­sen. Ha­ze­lia on selväs­ti haa­voi­tet­tu jo­hon­kin to­si pa­haan paik­kaan.

Dou­ri­fin rin­nal­la nähdään kak­si mer­kittävää luon­nenäyt­te­lijää, Har­ry Dean Stan­ton (Pa­ris, Te­xas) ja Ned Beat­ty (Syvä jo­ki). Mo­lem­mat esittävät hui­ja­ri­saar­naa­jia, jot­ka Ha­zel koh­taa vael­luk­sel­laan. Vä­hemmän tun­net­tu, mut­ta ai­na­kin yhtä ar­vo­kas elo­ku­val­le on kol­mas väärä pro­feet­ta, pu­keu­tu­mi­ses­saan Ha­ze­lia mat­ki­va palk­ka­saar­naa­ja, jon­ka traa­gi­ses­sa­kin roo­lis­sa hätkäh­dyttää Wil­liam Hic­key, jo­ka te­ki ar­vos­te­tun uran mo­nen tun­ne­tum­man täh­den näyt­te­le­mi­sen opet­ta­ja­na. Enoch Eme­ryn lah­ja­kas nuo­ri esittäjä Dan Shor sen si­jaan ei ole ni­meään ko­vin suu­rin kir­jai­min elo­ku­van his­to­riaan Wi­se Bloo­din jäl­keen kir­joit­ta­nut, mikä näin kos­ket­ta­van suo­ri­tuk­sen jäl­keen on il­mei­nen me­ne­tys.

A­my Wright on löytö Ha­ze­lia hi­moit­se­va­na hui­ja­ri­saar­naa­jan tyttä­renä. Hä­net on äs­kettäin näh­ty elo­ku­vis­sa The Good Shep­herd ja Sy­nec­doc­he, New York. Ma­ry Nell San­tac­ro­ce lois­taa tär­keässä roo­lis­sa tark­ka­na vuok­raemäntänä, jo­ka kui­ten­kin tu­lee riip­pu­vai­sek­si mart­tyy­rik­si muut­tu­van vuok­ra­lai­sen­sa seu­ras­ta – ja lo­pul­ta kid­nap­paa tämän.

E­lo­ku­van on ku­van­nut Ger­ry Fis­her, jo­ka vas­ta­si mo­nien Jo­seph Lo­seyn myöhäistöi­den vi­suaa­li­ses­ta il­meestä. Wi­se Bloo­din mu­sii­kin te­ki Hus­to­nin mo­niin mui­hin­kin elo­ku­viin sä­veltä­nyt Alex North, jon­ka folk-vai­kut­tei­nen soundt­rack muok­kaa koh­tauk­siin tut­tua Ten­nes­see Walt­zia.

40- ja 50-lu­vul­la suu­rim­mat klas­sik­kon­sa (Mal­tan hauk­ka, Sier­ra Mad­ren aar­re, Pu­nai­nen kun­nia­merk­ki) fil­man­nut John Hus­ton nou­si van­huu­des­saan uu­teen ku­kois­tuk­seen. 70-lu­vul­la tu­li­vat Fat Ci­ty ja Roy Bean – pi­ru mie­hek­si. Wi­se Blood aloit­ti 80-lu­vun vaih­teen mes­ta­rie­lo­ku­vien sar­jan, jo­ta jat­koi Tu­li­vuo­ren juu­rel­la ja vii­mei­sek­si jää­nyt oh­jaus Muis­tot oh­jaa­jan kuo­lin­vuon­na 1987.

E­lo­ku­van mus­ta­val­koi­sen al­ku­teks­ti­jak­son kre­dii­tit kir­joit­ti lap­si ko­rut­to­man vai­ku­tel­man luo­mi­sek­si. Krii­ti­kot­kaan eivät huo­man­neet, että oh­jaa­jan ni­mi oli kir­joi­tet­tu muo­dos­sa ”J­hon Hus­ton”.