Brad Dourif nähtiin Sormusten tarun Grima Kärmeskielenä.
Brad Dourif nähtiin Sormusten tarun Grima Kärmeskielenä. Näyttelijän tunnetuin hahmo on Yksi lensi yli käenpesän piinattu nuorukainen Billy Bibbit. Silti Dourifin paras rooli löytyy elokuvasta Wise Blood. Kevät tuo John Hustonin myöhäisen mestariteoksen viimein markkinoille sekä 1- että 2-alueen dvd-levynä.
Dourif esittää sodasta palaavaa Hazel Motesia, joka uskonsa menettäneenä perustaa oman seurakuntansa: Kirkon ilman Kristusta. – Kukaan, joka omistaa hyvän auton, ei tarvitse vanhurskautta!, julistaa Hazel rämän Essex-automobiilin kannelta.
Mutta kyllä Wise Blood on ihan oivallinen pääsiäisen filmi. Syvän etelän kirjailija (Mary) Flannery O’Connor oli paitsi groteskin amerikkalaisen gotiikan mestari, myös harras katolinen. Wise Blood on rankka ja traaginen, mutta myös äkkiväärän koominen uskonkilvoitus. Sen hullut, huorat ja huijarit sekä muut yksinäiset pakottavat lukemaan kirjailijan ainoan suomennetun tarinakokoelman Palava kehä. Mars kirjastoon!
Sain kerran kirjeen eräältä vanhalta kalifornialaiselta naiselta, joka kertoi minulle, että kun väsynyt lukija tulee illalla kotiin, hän haluaa lukea jotain, mikä kohottaa hänen sydäntään. Ilmeisesti hänen sydämensä ei ollut kohonnut mistään minun kirjoittamastani. Luulen kyllä, että jos hänen sydämensä olisi ollut paikallaan, niin se olisi kohonnut.
- Flannery O’Connor, 1960
Yhdysvaltain etelän kirjailija (Mary) Flannery O’Connor ei ehtinyt täyttää neljääkymmentä vuotta ennen kuin kuoli vuonna 1964 harvinaiseen sairauteen nimeltä systeeminen lupus – tunnetaan Suomessa myös punahukkana ja perhosreumana. O’Connorilta on suomennettu vain yksi novellikokoelma Palava kehä (Otava 1984), johon on koottu 15 tunnetuinta kertomusta.
Kaikkiaan O’Connor ehti kirjoittaa 31 novellia ja kaksi romaania, Wise Blood (1952) ja The Violent Bear It Away (1960). Itse olen lukenut häneltä yhdeksäntoista kertomusta ja toisen noista romaaneista. Ne kaikki ovat suuresti kohottaneet sydäntäni. Niin suuri suosikkini kuin O’Connor onkin, en ole lukenut Wise Bloodia. Filmiversion näin 80-luvun alussa elokuvateatterissa tai elokuvakerhossa (ehkä molemmissa) ja vaikutuin loppuiäksi. Todennäköisesti O’Connor-kuumeeni alkoi juuri John Hustonin elokuvasta.
Amerikassa O’Connorin novelleja tehtiin televisioon jo 50-luvulla, yhdessä näytteli Gene Kelly. Kirjailija ei tykännyt. Hustonin Wise Bloodin jälkeen myös venäläiset ja ukrainalaiset ovat 90-luvulla filmanneet kirjailijan teoksia.
Wise Bloodin ovat käsikirjoittaneet Benedict ja Michael Fitzgerald. Benedict tunnetaan The Passion of The Christin käsikirjoittajana. Michael Fitzgerald on myös tuottanut Wise Bloodin ja myöhemmin elokuvat Tulivuoren juurella, Kolmesti kuopattu ja Colour Me Kubrick.
Wise Bloodin elokuvasovitus syntyi perhepiirissä, sillä O’Connor toimi Benedict Fitzgeraldin lapsenvahtina asuessaan käsikirjoittajan vanhempien, Sally ja Robert Fitzgeraldin luona 50-luvun vaihteessa. Vanhemmat Fitzgeraldit olivat O’Connorin kirjojen kustannustoimittajia.
Vaikka elokuvasovitus on jonkin verran pehmeämpi kuin alkuteos, on Wise Bloodissa filminäkin yllin kyllin O’Connorin groteskiutta ja amerikkalaista gotiikkaa. Tarina käsittelee uskoa, mutta näennäisen rienaavasti. Koominen ja traaginen yhdistyvät synnyttäen voimakkaita kuvia ja tunteita. Sankareita ei ole, ei hyviksiä eikä pahiksia.
Kaikki ovat tavallaan yksinäisiä, heikkoja ja rikki revittyjä. Sen enempää O’Connor kuin Hustonkaan eivät tunnu armahtavan hahmojaan, jotka ovat kuin friikkejä mielen sirkuksesta. Silti näistä kaikista onnettomista, surkuhupaisista hahmoista löytyy arvokkuutta, persoonallista rosoa. Näin värikkäitä ja äärimmilleen jännitettyjä luonteita löytää harvoin sen enempää elokuvista kuin kirjan sivuilta.
Termi wise blood – veren viisaus – tulee Enoch Emeryltä, kahdeksantoistavuotiaalta nuorelta, joka yksinäisyyttään lievittääkseen yrittää tutustua tarinan varsinaiseen keskushenkilöön, Hazel Motesiin. Emery uskoo perineensä isältään viisaan veren – ”se on lahja” — jolla hän tietää ja tunnistaa asioita kuin näkijä. Pojan kosketuksen kaipuu menee niin pitkälle, että kun hän näkee mainosgorillan saavan paljon kättelyjä osakseen elokuvateatterin edessä, hän varastaa sen apinapuvun. Karvaisessa asussaan Emery onnistuu kuitenkin vain pelästyttämään kaikki luotaan.
Hazel Motesin tapaamme ensi kerran hänen palatessaan sodasta korpraalina. Motesilta kysytään, miksei hän pidä kunniamerkkiä näkyvillä, jos kerran on haavoittunut rintamalla. – Sain kyllä Purppurasydämen, sanoo Motes. – Mutta en halua kenenkään tietävän, mihin kohtaan haavoituin.
Taksikuski luulee Hazeliä saarnaajaksi tämän mustan hatun vuoksi. Sen mies kieltää – ehkä kolmeen kertaan? – vaikka pian perustaakin oman seurakunnan: Totuuden kirkon ilman ristiinnaulittua Jeesus Kristusta. Sillä Motes ei usko mihinkään. Hänen mukaansa ei tapahtunut mitään paratiisista karkoitusta. Siksi ihminen ei tarvitse lunastajaa eikä joudu viimeiselle tuomiolle.
- Ei semmoinen mies tarvitse vanhurskautta, jolla on hyvä auto!, väittää Hazel kaikille. Muuhun hän ei usko kuin autoonsa, joka on kauhea rämä, vanha Essex-automobiili. Joka päivä Motes nousee sen etupellille julistamaan uskoaan, kunnes vauhti loppuu, miehestä ja autosta. Auto oli ainoa, mihin Motes luotti, ja kun se pettää, nihilismin saarnaaja huomaakin olleensa koko ajan väärässä. Näin O’Connorille tyypillinen uskon paradoksi pääsee toteutumaan.
Kirjailija oli harras katolinen, mitä ei aivan heti arvaisi hänen armottomista, äkkivääristä kertomuksistaan. Agnostikolle sekä novelleista että Wise Bloodin elokuvaversiosta tarjoutuu toki myös sekulaareja tulkinnanmahdollisuuksia.
Ihan kotoisen Molle Mollbergin tapaan John Huston käyttää elokuvassaan keskeisten roolien ammattinäyttelijöiden ohella pienissä, mutta tärkeissä sivurooleissa – huoltoasemanpitäjä, apupoika, automyyjä, "oikea" prostituoitu täsmäroolissa — kuvauspaikoilta löydettyjä "aitoja ihmisiä", mikä antaa peräseutukertomukselle väkevän lisän raitista uskottavuutta.
John Huston itse näyttelee elokuvassaan 72-vuotiaana Hazelin isoisää, joka nähdään takautumissa. Isoisä on telttakokouksen saarnaaja, joka pauhaa pikku-Hazelilta pissat housuun. Tuhmia tehtyään poika kerää kenkiinsä pikkukiviä, jotta kävellessä varmasti tulee synnintuntoon. Saman hän tekee vielä aikuisena. Sen lisäksi Motes piinaa itseään piikkilangalla verisesti kuin alkuseurakunnan marttyyrit. Saarnaajan kohtalossa on Oidipuksen piirteitä, johon kirjailija O’Connoria innoitti ystävänsä Robert Fitzgeraldin käännöstyö kreikkalaisista klassikoista.
Brad Dourif on työllistynyt enimmäkseen kauhuelokuvissa. Suurelle katsojakunnalle hän tuli tutuksi Sormusten tarun Grima Kärmeskielenä. Näyttelijän arvostetuin rooli on Yksi lensi yli käenpesän onneton, äidin piinaama nuorukainen Billy Bibbit. Silti Dourifin kaikkein muistettavimmaksi jäänee Wise Bloodin Hazel Motes, jota olisi vaikea kuvitella kenekään muun tekemäksi. Dourifin matkasaarnaaja on täydellinen kiihkossaan.
Hazel Motes on alusta asti aggressiivinen ja tulisilla hiilillä. Saapuessaan sotapalveluksesta mies merkitsee vähän omaisuutensa paperinpalalla, johon kirjoittaa, että mahdollinen varas ”jäljitetään ja tapetaan”. Vietnam-, Afganistan-, ja Irak-elokuvien sotatraumat kannustavat ehkä jälkiviisaaseen tulkintaan, että sota on tehnyt korpraali Motesista tällaisen. Hazelia on selvästi haavoitettu johonkin tosi pahaan paikkaan.
Dourifin rinnalla nähdään kaksi merkittävää luonnenäyttelijää, Harry Dean Stanton (Paris, Texas) ja Ned Beatty (Syvä joki). Molemmat esittävät huijarisaarnaajia, jotka Hazel kohtaa vaelluksellaan. Vähemmän tunnettu, mutta ainakin yhtä arvokas elokuvalle on kolmas väärä profeetta, pukeutumisessaan Hazelia matkiva palkkasaarnaaja, jonka traagisessakin roolissa hätkähdyttää William Hickey, joka teki arvostetun uran monen tunnetumman tähden näyttelemisen opettajana. Enoch Emeryn lahjakas nuori esittäjä Dan Shor sen sijaan ei ole nimeään kovin suurin kirjaimin elokuvan historiaan Wise Bloodin jälkeen kirjoittanut, mikä näin koskettavan suorituksen jälkeen on ilmeinen menetys.
Amy Wright on löytö Hazelia himoitsevana huijarisaarnaajan tyttärenä. Hänet on äskettäin nähty elokuvissa The Good Shepherd ja Synecdoche, New York. Mary Nell Santacroce loistaa tärkeässä roolissa tarkkana vuokraemäntänä, joka kuitenkin tulee riippuvaiseksi marttyyriksi muuttuvan vuokralaisensa seurasta – ja lopulta kidnappaa tämän.
Elokuvan on kuvannut Gerry Fisher, joka vastasi monien Joseph Loseyn myöhäistöiden visuaalisesta ilmeestä. Wise Bloodin musiikin teki Hustonin moniin muihinkin elokuviin säveltänyt Alex North, jonka folk-vaikutteinen soundtrack muokkaa kohtauksiin tuttua Tennessee Waltzia.
40- ja 50-luvulla suurimmat klassikkonsa (Maltan haukka, Sierra Madren aarre, Punainen kunniamerkki) filmannut John Huston nousi vanhuudessaan uuteen kukoistukseen. 70-luvulla tulivat Fat City ja Roy Bean – piru mieheksi. Wise Blood aloitti 80-luvun vaihteen mestarielokuvien sarjan, jota jatkoi Tulivuoren juurella ja viimeiseksi jäänyt ohjaus Muistot ohjaajan kuolinvuonna 1987.
Elokuvan mustavalkoisen alkutekstijakson krediitit kirjoitti lapsi koruttoman vaikutelman luomiseksi. Kriitikotkaan eivät huomanneet, että ohjaajan nimi oli kirjoitettu muodossa ”Jhon Huston”.