Aikoinaan Levyraadissa annettiin yksi piste ”sähkölle”.
Aikoinaan Levyraadissa annettiin yksi piste ”sähkölle”. Se selityksenä yhden tähden Veijareille, vuoden 2010 viimeiselle kotimaiselle, joka saavutuksena kilpailee 2000-luvun huonoimman suomifilmin tittelistä.
Jos jotain positiivista haluaa sanoa, niin Mikko Leppilampi näyttelee mulkerohahmo Sakua pelottomasti, täysin vailla turvaverkkoa. Eipä silti, että sitä löytyisikään ohjaaja Lauri Nurksen ja käsikirjoittaja Katri Mannisen – lehdistöesitteen mukaisesti ”taiteellisesti vastuullisten tekijöiden” – keinovarastosta.
Antti Luusuaniemi voi olla ihan hyvä näyttelijä, mutta Ässänä hän näyttelee enimmäkseen paljasta takapuoltaan. Eikä tätä pidä käsittää elokuvan ansioksi. Pihla Viitala esiintyy pystypäin, mutta on ihan liian fiksu ja kaunis tämmöiseen tarinaan.
Ässä ja Saku ovat toisensa ansainneita sovinistiporsaita, jotka bilettävät 24/7, kapakasta ja naisesta toiseen. Ärsyttävyydessä kilpailevien ja yhteen liimaantuneiden keskenkasvuisten kolmekymppisten kaveruuteen tulee ryppy, kun Ässä ”rakastuu” ja muuttuu kultansa kanssa kutevaksi kotihiireksi. Saku raukkaparkarukkanen jää ihan itsekseen.
Kuin inhimillisyytensä menettänyt psykopaatti, Saku iskee kiilaa Ässän uuteen suhteeseen viekkaudella ja vääryydellä. Kyseessä on kuitenkin Bronson Clubin tuottama ja virvoitusjuomatehtaan sponssaama ”hyvän mielen” leffa. Siksi lopussa deus ex machina eli jumala ilmestyy koneesta – tässä tapauksessa ilmapalloryppäästä – ja ratkaisee sietämättömien venytysten ja vanutusten jälkeen kaiken parhain päin.
Lolita-tikkareita
Mannisen tarinassa ei ole juoniaineksia edes puolen tunnin lyhäriin. Nurksen ohjaus on yhtä sotkua. Jutun maailmankuva on eltaantunut ja ”opetus” itsestään selvä. Irrottelemaan pyritään kovalla menolla, viinalla ja naisilla sekä tunkkaisella, vaan ei vahingossakaan eroottisella, seksillä. Navanalushuumoriksikin tämä veijarointi alittaa kaikki rimat. Happy endissä sitten tekopyhästi kauhistellaan moista jormailua ja yritetään sekä syödä että säästää koko pannukakku. Sitä ennen sankarit pääsevät pätkimään toisiaan sadomasokistisissa verikekkereissä.
Kaikki filmin naiset korvamerkitään naikkosiksi kuvaan lätkäistyillä nimilapuilla. Nämä mirvat, vilmat, ritat ja mirat ovat Lolita-tikkareineen käypää saalista, puhumattakaan Cherylistä, jota miehet kohtelevat oksettavasti. Keskenään Saku ja Ässä läpsyttelevät toisiaan pyllyille, mutta homoille tietysti nauretaan. Kaikki trendibrändistä poikkeavahan on hassua, niin lihavat kuin suomenruotsalaiset, nörtit, gootit ja tavikset.
Vastenmielistä ilmettä täydentää Nurksen ja Mannisen konservatiivinen käsitys taiteesta yöllisiä performansseja puuhaavan iskuryhmän häröilynä. Tekijöiden mielikuvissa boheemielämä on keekoilevaa undergroundia. Ja onhan se rohkeaa näyttää suutelevia naisia valkokankaalla vuonna 2010. Siksi kai kohtaus toistetaan?
Tehosteina Veijareissa käytetään kaitafilmiä, tietoiskua, pysäytyskuvaa ja tarinan raamittavaa yksinpuhelua. Mukana on kaikki, mitä ideapalavereissa mieleen on pälkähtänyt välittämättä kummemmin, sopiiko mikään yhteen.
Henri Blomberg kuvasi komeasti Saunan ja Jadesoturin, mutta Veijareissa tulee rumaa jälkeä, kun lavastus on sitä sun tätä. Suttuinen videokuvamaisuus ei ainakaan silottele räikeää vaikutelmaa, eikä lattea valotus tyttöjen meikkejä ja linnunpelättikampauksia.
Jos olen saanut elokuvan kuulostamaan räväkältä, vaikutelma on tahaton. Filmivuoden pahnanpohjimmaisena Veijarit on alkeellinen tekele, jossa puolitoista miljoonaa valuu hukkaan. Tekijöiden mainostamaa ystävyyskuvauksen sydämellisyyttä ei löydy hakemallakaan. Veijarit on elokuvallinen ympäristörikos. (HB)