Ryhmä nuo­ria su­kel­taa suin päin myrs­kyn silmään, missä odot­taa jo­ko vas­taus hir­mu­myrs­ky­jen ole­mas­sao­loon tai var­ma kuo­le­ma. Ta­ri­na tun­tuu ke­peäs­ti blen­de­rin lä­pi käy­neeltä uu­sin­nal­ta ykkö­so­san (1996) ta­pah­tu­mis­ta, mut­ta su­ku­juu­riin tässä ei sil­ti ve­do­ta — jos­kin yk­si tie­teel­li­siä koe­lait­tei­ta sisältävä mai­topönttö vai­kut­taa tu­tul­ta.

Al­ku­peräi­sen seik­kai­lun osot­tau­dut­tua hil­jat­tain muis­ti­ku­via reip­paam­mak­si tä­ry­jyräk­si tun­tuu tämä jat­ko-o­sa nyt pe­rin ta­va­no­mai­sel­ta ext­re­me-tu­bet­ta­jan eks­kur­siol­ta. Lehmät lentävät ja tuu­li viu­huu, mut­ta aiem­man vim­mai­sen jän­ni­tyk­sen si­jaan me­no tun­tuu nyt pi­kem­min­kin evo­lu­tio­naa­ri­sel­ta lot­toar­von­nal­ta. Ker­ta toi­sen­sa jäl­keen suun­na­taan myrs­kyn kes­kel­le to­dennäköi­syyk­siä uh­ma­ten ja vain ak­ku­po­ra­ko­neel­la maan­ka­ma­ras­ta kiin­ni pitäen. Ko­ko­nai­suus uh­maa fy­sii­kan ja jär­jen ra­jo­ja, mut­ta tun­nel­ma on remp­seän ke­peä.