It­senäi­syyspäivänä te­le­vi­sios­sa näh­ty Etu­lin­jan edessä kes­ti toi­sen­kin kat­so­mi­sen. Å­ke Lind­ma­nin jän­tevä, asian­sa kiin­nos­ta­vuu­teen luot­ta­va oh­jaus tuot­ti hie­non esi­mer­kin ta­lou­del­li­ses­ta ta­vas­ta tehdä vai­kut­ta­vaa elo­ku­vaa. Har­ry Jär­vin ai­dot ti­lan­ne­va­lo­ku­vat rin­ta­mal­ta liit­tyivät sau­mat­to­mas­ti ta­pah­tu­miin ja loi­vat fil­mistä omin­ta­kei­sen mi­ni­ma­lis­tis­ta, mut­ta tees­ken­te­lemätöntä ja paa­tok­se­ton­ta do­ku­men­taa­ris­ta draa­maa.

E­tu­lin­jan edessä oli myös mal­lie­si­merk­ki am­mat­ti­tai­toi­ses­ta leik­kauk­ses­ta ja ku­vien kul­je­tuk­ses­ta. Pie­nin kei­noin jo­kai­nen otos saa­tiin elävöi­tet­tyä liik­ku­vik­si, luot­taen pääo­sin tuo­rei­den näyt­te­lijä­kas­vo­jen kiin­nos­ta­vuu­teen konf­lik­tin vä­littä­jinä.

Rat­kai­se­vaa Etu­lin­jan edessä –­fil­min on­nis­tu­mi­sel­le oli vän­rik­ki Har­ry Jär­vin roo­liin va­lit­tu To­bias Zil­lia­cus, jo­ka en­si ker­taa suo­ma­lai­sen so­tae­lo­ku­van his­to­rias­sa toi kor­pi­so­tu­riin ka­sa­pa­nok­sen ver­ran hie­nos­tu­nut­ta, Les­lie Howard –­tyyp­pistä ä­lyl­li­syyttä pe­rin­tei­sen el­lun ka­na –­jer­mui­lun si­jaan.

A­pu­lai­soh­jaa­jan elo­ku­va

Å­ke Lind­ma­nin sai­ras­tu­mi­sen jäl­keen Ta­li-I­han­ta­las­ta oh­jaus­vas­tuun ot­ta­neen Sa­ka­ri Kir­ja­vai­sen oh­jauk­ses­sa ko­koa­va ote on kir­von­nut. On­gel­ma nä­kyy jo, kun alun köm­pelö ra­dio­haas­tat­te­lu ei ni­vou­du välttämättömänä ker­ron­taan, vaan muis­tut­taa etäi­senä kai­ku­na edel­li­sen elo­ku­van do­ku­men­taa­ri­sis­ta py­rinnöistä.

Ko­ko­nai­suu­te­na Ta­li-I­han­ta­lan manöö­ve­rit tun­tui­si­vat ta­pah­tu­van sillä ai­kaa kun Har­ry Järv ma­kaa Ruot­sin so­ta­vam­ma­sai­raa­las­sa. Ope­raa­tiol­ta puut­tuu kes­kus, sydän ja pää. Lind­ma­nin kah­den so­ta­tuo­tan­non vä­lissä ra­dio­taa­juu­det on vaih­det­tu, tu­len­joh­to ei saa luo­tet­ta­vaa in­for­maa­tio­ta eikä elo­ku­va näin am­muk­siaan koh­dis­tet­tua.

Sil­ti fil­mi näyttää ai­ka hyvältä. Pau­li Si­piläi­sen vi­hertävänsä­vyi­sek­si tuu­nat­tu ku­vaus an­taa so­dan ker­tauk­sel­le ja re­konst­ruk­tiol­le pa­ti­noi­tua tun­nel­maa. Jo al­ku­teks­tien ai­kai­nen vi­hol­lis­vyö­ry yh­dis­tet­tynä Ti­mo Hie­ta­lan as­teit­tain kas­va­vaan mu­siik­kiin luo odo­tuk­sia. Sil­ti Etu­lin­jan edessä on­nis­tui Las­se Mår­ten­so­nin mu­sii­kil­la vielä pa­rem­min. Ehkä mies­lau­lua ei oli­si kai­vat­tu joi­kaa­maan inst­ru­men­taa­lin pääl­le?

Vii­destä epi­so­dis­ta ja nii­den kes­kinäi­sestä poi­mui­lus­ta koos­tu­va Ta­li-I­han­ta­la jättää kat­so­jan mättääl­le ih­met­te­lemään, missä metsässä mil­loin­kin mennään. Up­see­ria ja ri­vi­miestä il­maan­tuu ku­viin sen kum­mem­mit­ta esit­te­lyittä. Het­kittäin yh­teys ja in­hi­mil­li­nen kos­ke­tus saa­vu­te­taan. Ka­ri Ke­to­sen kaa­tu­va up­see­ri tai pik­ku­vel­jensä kuo­le­mas­ta kir­jettä lu­ke­va so­ta­mies tuo­vat fak­toi­hin pe­rus­tu­vat ti­lan­teet lä­hel­le kat­so­jaa. Sa­moin ken­raa­li La­guk­sen huo­li oman po­jan koh­ta­los­ta vä­lit­tyy.

Ir­to­roo­le­ja ja ty­kin­ruo­kaa

Vi­suaa­li­ses­ti Ta­li-I­han­ta­la ei näyttä­vi­ne pom­mi­tuk­si­neen ole yhtä vaih­te­le­va kuin kesä- ja tal­vi­ku­via sisältä­nyt Etu­lin­jan edessä. Edel­li­sen elo­ku­van lu­mi­tun­ne­lei­ta ei kesällä 1944 voi ra­ken­taa, mut­ta sa­mannäköi­set pö­pe­liköt ja au­keat ovat uu­des­sa elo­ku­vas­sa tylsäs­ti pää­roo­lis­sa. Ku­vat eivät pii­pah­da kor­sui­hin tai mies­ten le­poas­ka­rei­siin. To­si­toi­min­taa on ko­ko ajan, mut­ta jos­tain syystä pans­sa­ri­vau­nuil­la, ty­kistöllä ja pom­mi­ko­neil­la rat­kais­tu tais­te­lu ei näytä yhtä kiin­nos­ta­val­ta kuin Jär­vin par­tion metsä­sis­sei­ly.

Kat­kel­mal­li­suus ei au­ta mie­histöön tu­tus­tu­mi­ses­sa. ”Yh­dessähän tätä tehdään”, to­de­taan elo­ku­vas­sa tois­tu­vas­ti. Sik­sikö lop­pu­teks­teistä eikä muual­ta­kaan mistään löy­dy roo­li­luet­te­loa, pelkkä ni­mi­lis­ta vain? Ar­mei­jan yh­den­mu­kais­ta­va asus­tus ”­pot­ta”-kypä­ri­neen ai­heut­taa sen, et­teivät tun­ne­tum­mat­kaan näyt­te­lijät juu­ri ero­tu avus­ta­jien mas­sas­ta.

Kaus­ti­sen Ant­ti Ti­mo­sen olin sentään tun­nis­ta­vi­na­ni neu­vok­kaa­na ko­ne­kivää­ri­mie­henä. Kok­ko­lan kau­pun­gin­teat­te­ris­sa näyt­te­le­villä Ju­ha­ni Ra­ja­li­nil­la ja Juk­ka Vou­ti­lai­sel­la on pie­net roo­lit myös, ja har­ras­ta­janäyt­te­lijä Ilk­ka Junt­ti­la pää­tyy ty­kin­ruoak­si — ”­siellä jos­sa­kin”. (HB)