Sin Ci­tyn jat­ko-o­sa ki­risrää it­sensä ää­ri­ra­joil­leen, jol­loin se al­kaa muis­tut­taa pas­tis­sia it­sestään. Voi­ma­kas graa­fi­nen sar­ja­ku­vail­mai­su, anak­ro­nis­ti­nen vä­ri­maail­ma ja häikäi­sevä vi­sua­li­soin­ti toi­mi­vat edel­leen, mut­ta ta­val­laan ta­ka­lau­ta on jo edessä. Tämän pi­demmäl­le ei voi mennä, ja il­mai­su hak­kaa it­seään seinään. Tyy­lin ystävät ovat to­ki rie­muis­saan, ja minä­kin tästä nau­tin. Täh­dissä ei kui­ten­kaan ole va­raa pa­rem­paan.

F­lo­pil­ta tämän pe­las­taa tie­tys­ti se, että tyy­li­la­jin luo­ja, sar­ja­ku­va­tai­tei­li­ja Frank Mil­ler, mai­ni­taan oh­jaa­ja­kak­si­kos­ta en­sin. Näin on kai­ke­ti ol­lut käytännössä­kin. Ro­bert Rod­ri­gue­zin pa­nos­ta vä­hek­symättä: toi­sen oh­jaa­jan, elo­ku­vaa­jan ja ykkössä­veältäjän pes­tejä ei mo­ni alan mies hoi­te­le yhtä hy­vin sa­mas­sa pro­duk­tios­sa.

Hyvää on myös se, et­teivät suu­rim­mat näyt­te­lijä­ni­met lo­pul­ta ole pääo­sis­sa, vaan tai­ta­vam­mat ja pa­pa­raz­zi-maail­mas­sa tun­te­mat­to­mam­mat.

A Da­me to Kill For sisältää pal­jon viit­teitä it­se Sin Ci­tyyn, mut­ta sen voi hy­vin kat­soa it­senäi­senä jat­ko­na. Vä­hintään­kin hämmäs­tel­len. Se sy­ventää aiem­pia ta­pah­tu­mia ja luo­taa myös tu­le­vai­suut­ta suh­tees­sa Sin Ci­tyn ta­ri­naan.

Ih­mi­sen pa­huu­del­la ei ole mitään ra­jo­ja. Nai­sen ää­rimmäi­nen hy­vyys ja pa­huus ovat tässä maail­mas­sa ai­na läsnä. Val­taa­pitävät ja heitä hyö­dyntävät eivät har­maan eri psy­ko­lo­gi­sia sä­vyjä il­mai­se. Film Noir me­nee nyt niin sy­si­mus­tak­si, et­tei ih­mi­sellä ole enää edes eläi­men osaa. Mut­ta syöväthän lei­jo­naisät­kin poi­ka­siaan, jo­ten ai­van pe­rus­teet­to­mia nämä pa­huu­den ku­vauk­set eivät ole.

Tun­nel­ma muis­tut­taa en­ti­sestään nyrjähtä­nyttä Twin Peak­sia. Yh­tymä­koh­ta on selvä, ja pa­nee miet­timään jos­ko au­kai­si­si Twin Peaks En­ti­re Mys­te­ry –­bok­sin vih­doin ja vii­mein.

Bo­nuk­se­na voi pitää myös sitä, että po­ke­rin­pe­laa­jil­le tar­jo­taan tyy­li­tel­tyjä elä­myk­siä.