Kain ja var­sin­kin Abel jo tun­si­vat, mitä mer­kit­see ol­la eri­lai­nen. Ho­mo, erivä­ri­nen, erius­koi­nen ja eriaat­tei­nen, siinä kul­kee eriar­vois­ta­mi­sen ja­na. Suu­ren enem­mistön ikäväk­si sar­jan vii­mei­nen on lo­pul­ta van­hus, jo­ka tu­lee jo­kai­ses­ta meistä.

Näin ei käy­nyt Har­vey Mil­kil­le, jo­ka oli en­simmäi­nen tär­keä avoi­mes­ti ho­mo­sek­suaa­li­nen po­lii­tik­ko Yh­dys­val­lois­sa, Cast­ron ho­moyh­teisön pi­la­ri, jo­ka am­mut­tiin kau­pun­gin­ta­lol­le va­paa­mie­li­sen por­mes­ta­ri Mos­co­son kans­sa, luul­ta­vas­ti la­ten­tin ho­mo­sek­suaa­lin, kon­ser­va­tii­vi­po­lii­ti­kon Dan Whi­ten aseel­la (Ja­mea Bro­lin).

B­ro­ke­back Moun­tai­nis­ta al­ka­nut ho­moai­heis­ten elo­ku­vien sar­ja kul­mi­noi­tuu Mil­kiin. Sean Penn osaa huo­nos­ti ma­nee­rit, mikä aut­taa ymmärtämään eri­lai­suu­den sie­to­ky­vyn mer­ki­tystä ylei­sin­hi­mil­li­sessä elämässä, jon­ka lo­pul­ta ai­noa pe­rus­ki­vi on yh­teis­kun­ta. Jo per­he ja ystävät on va­let­tu hau­raa­seen be­to­niin, sillä kaa­pis­ta tu­lo saat­taa osoit­taa, et­tei sei­niä lo­pul­ta ol­lut­kaan. Kiiltävää mar­mo­ria kai­vat­tai­siin. Ja Mil­kin ta­pai­sia aja­tuk­sia herättä­viä elo­ku­via.

Gen­reen se tuo ai­ka konk­reet­ti­ses­ti to­dis­teen, mistä he­te­ron suu­res­sa pe­los­sa on ky­se. Toi­sin kuin me luu­lem­me, gay har­voin ta­voit­te­lee he­te­roa. Kun ar­ka kaa­pis­sa pii­levä newyor­ki­lai­nen va­kuu­tus­vir­kai­li­ja ta­paa met­ron por­tais­sa tu­le­van suu­ren rak­kau­ten­sa (Ja­mes Fran­co), mo­lem­mat suo­ras­taan hais­ta­vat toi­sen­sa. Eli älkää pelätkö ho­mo­ja lap­si­kul­lat, mut­ta älkää nyt kui­ten­kaan sam­mu­ko heidän soh­val­leen. Il­man heitä kult­tuu­ri­his­to­ria oli­si pe­rin an­kea ta­ri­na. Mut­ta tyhmä ei ka­dun ar­jes­sa ja var­sin­kin juh­las­sa kan­na­ta ol­la.