F­luns­sai­nen poi­ka pa­ran­tuu sil­missä kun isoisä (TV:n Co­lum­bo­na ikui­ses­ti muis­tet­ta­va Pe­ter Falk) saa­puu lu­ke­maan hä­nel­le kie­li­pos­kes­sa rus­tat­tua, mut­ta yhtä kaik­ki pik­ku­ves­se­listä pe­rin jän­nittävää ri­ta­ri­kir­jaa.

Rob Rei­ne­rin oh­jaa­ma seik­kai­lu­ko­me­dia on var­sin eri­koi­nen ta­paus, jos­sa jo­kai­nen rep­liik­ki tun­tuu kat­so­jal­le lue­tul­ta vaik­ka näyt­te­lijät eivät suo­raan ka­me­raan kat­so­kaan. Sa­maan ai­kaan lä­hes jo­kai­nen rep­liik­ki on klas­sis­ten elo­ku­va­lai­naus­ten ta­soa sa­maan ta­paan kuin vaik­ka­pa Ava­ruus­bolt­seis­sa. Ta­ri­na it­sessään on tar­koi­tuk­sel­li­sen pöhkö, eikä hah­mo­ja­kaan pitäi­si päästää pö­pilästä edes sa­tu­maas­sa, mut­ta har­ki­tuis­ta ai­nek­sis­ta ku­do­taan haus­kaa pa­ro­diaa miek­ka ja mys­tiik­ka -e­lo­ku­vien hen­gessä.

Va­ka­val­la naa­mal­la ja mo­nin pai­koin terävällä kie­lellä tar­joil­tu hu­pai­lu on kuin Ame­rii­kan mon­ty­pyt­ho­nia, jo­ten elo­ku­van saa­vut­ta­ma hie­noi­nen yllä­tys­suo­sio on ymmär­rettävää. Sil­ti me­no jää hel­pos­ti pitkä­piimäi­sek­si ja hyvän­tuu­li­nen huu­mo­ri­kin hymäh­dys­ten ta­sol­le jos koh­de­gen­re ei ole kos­kaan eri­tyi­sem­min ve­don­nut.