Katsoja, joka ei ole aikoinaan lukenut Stephen Kingin kaksiosaista alkuperäisteosta tai vuoden 1990 minisarjaa televisiolle, luultavasti pitää tästä kokeneempia enemmän.
Katsoja, joka ei ole aikoinaan lukenut Stephen Kingin kaksiosaista alkuperäisteosta tai vuoden 1990 minisarjaa televisiolle, luultavasti pitää tästä kokeneempia enemmän.
Tekijät osoittavat lajityypissä harvinaista tyylitajua. Uusi versio hyötyy myös siitä, että se keskittyy ensimmäiseen kohtaamiseen Pennywisen kanssa. Näin ei nähdä aiemman tv-elokuvan teknisesti masentavaa ratkaisukohtausta. Näin tämäkin täytyy aikanaan arvostella kokonaisuutena, kun It (II) saapuu levitykseen.
Toki vanhempi versio toteutettiin toimivin takaumin, jonka suolana oli seurata, miten päähenkilöt muuttuivat 27 vuoden aikana ja menneet tapahtumat näkyivät yhä. Suoraviivaisella ja kronologisella kerronnalla on myös omat ansionsa, ja ennen kaikkea se luo selkeän eron versioiden välille.
Nyt tosin ongelma on se, ettei elokuva ole kovin pelottava. Bill Skarsgårdin Pennywise on hieman liikaa framilla ja liian totisena. Tietty salaperäisyys lisäisi katsojan tuskaa. Vanhempi, Tim Curryn versio pelotti, koska hahmo oli samalla hauska.
Menetin kiinnostukseni Kingin romaaneihin jo 20 vuotta sitten, mutta käsittääkseni kirjailija sai välillä uutta pontta proosaansa. Joka tapauksessa olen jo katunut, etten vaivautunut Musta torni –sarjan pakeille ja panin aikoinaan kiertoon parikymmentä miehen teosta. Varsinkin Hohto (1977, kouluni lehtorin Pentti isomursun suomennnos 1985), Uinu, uinu lemmikkini (1983, suomeksi 1986) ja SE 1-2 (1986, suomeksi 1988) olisi pitänyt säilyttää hyllyssä.
En ole koskaan huomannut ainakaan kotimaisissa arvioissa kirjailijaa kehuttuvan poikkeuksellisen lahjakkaasta psykologisesta otteestaan. Hän kuvasi hienosti ihmisten ajatuksia ja alitajuntaa, mutta eipä hänen yhteydessään nostettu esiin viittauksia James Joyceen saati William Faulkneriin.
Elokuvakin tekee kunniaa Kingin teemoille. Pelko, häpeä ja viha ohjaavat ihmistä. Ne luodaan pyramidin pohjalla lapsuudessa ja nuoruudessa. Yhä harvinaisemmaksi käyvä aito rakkaus ihmisten välillä on ratkaisu mielen järkkymiseen sen jälkeen, kun ammattilaiset ovat tehneet voitavansa.
UHD-kuva näyttää tummaan painottuvalta, mikä tietysti sopii teemaan, kun pyöritään paljon kellareissa ja viemäreissä. Musta on pikimustaa. Hyvältä toki BD:kin näyttää, mutta skaalaus ei ole aivan aito asia. Päivävalokohtauksissa ero on odotettava. Ääniraita toimii tyylillä ja sopivasti tilaa luoden. Vuoden 1988 ajankuvaa kuitenkin luodaan visuaalisesti taidolla, ei niinkään soundtrackilla. Sentään The Cult jää mieleen. Ekstroja on vain BD-levyllä: 46 m. dokumentit, 15 min. poistettuja kohtauksia. (PS)