”What happens to You does not come by accident”.
”What happens to You does not come by accident”.
Jos Jack Warner todellisuudessa sanoi näin James Deanille (Dane Dehaan), siitä ainakin otetaan kaikki irti elokuvassa Time. Deanin traagiseen kohtaloon viitataan myöhemminkin, kun hän leikkii leikkiautolla lapsuudenkodissaan. Pihalle on unohtunut mäkiauto, jonka kylkeen on kirjoitettu Hell Driver’s Club.
On suorastaan ihme, kuinka harvasta hyvästä valokuvaajasta on tullut hyvä ohjaaja tai elokuvaaja. Staattinen, vangittu hetki voi liikkua enemmän kuin selluloidinauha tai bittien vilisevä virta. Samaan tapaan kirja on usein elokuvaa elävämpi. Ihmisen aivoissa ja mielikuvituksessa ei ole tuotantopanosten aiheuttamia rajoja.
Stanley Kubrick on ehkäpä kuuluisin kahden uran mies. Toinen, tuoreempi tapaus, on hollantilainen Anton Corbijn. Hänelle Time on kuin luotu, sillä sen tarina rakentuu valokuvaaja Dennis Stockin (Robert Pattinson uransa parhaassa roolissa) kuuluisaan neljän sivun kuvaesseehen Time-lehdessä vuonna 1955.
Hyvälle valokuvaajalle, mutta myös elokuvaajalle, ohjaajalle ja näyttelijälle on tärkeää, että hän pystyy luomaan oikean tunnelman oikeaan paikkaan. Kun ajattelee, miten teknisesti luonnotonta tilkkutäkkiä elokuvaotosten tehtailu on, vain suuret kyvyt pärjäävät. James Dean osasi tämän.
Kun Time-elokuvan kohdalla käyttää sanaa kaksoisvalotus, se ei ole mikään klisee. Käsikirjoitus on rakennettu todellisten valokuvien pohjalle. Tämä on niin tehokasta, että aika moni katsojista alkaa hamuta tablettia nähdäkseen alkuperäiset Time-otokset. Kannattaa hieman malttaa, sillä ne nähdään lopputeksteissä. Tämä on myönteinen spoileri.
Ennakkoon ajateltuna ja teoriassa tehtävä on liki mahdoton. Deanin habitus on iskostunut mieleemme niin vahvasti, joten Dane Dehaanin puolesta en ainakaan minä olisi lyönyt vetoa senttiäkään. Miehen nimikin on sellainen, että ovatko vanhemmat keksineet sen tehosekoittimsessa. Mitä sitten tapahtui? Hän onnistui.
Oivalliseksi työkaluksi osoittautuivat Dean siviilissä käyttämät silmälasit, joilla saatiin etäännytettyä vahakammioefektiä.
Dean — ja tässä Dehaan – vetosi aikalaisiin luonnollisella herkkyydellään, joka yhdistyi haluun murtaa rajoja ja tottumuksia. Kauniin kuoren alla lymysi synkkiä tunteita. Ilman lapsenmielisyyttä tällainen kova herkkyys olisi vain naurettavaa.
Dehaanin kunniaksi on sanottava, että hänen roolityönsä ansiosta huomaa, kuinka monella ihmisellä on ripaus deania olomuodossaan. Nimiä tulee mieleen kuin solkenaan: Martin Sheen, Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Alexander Skarsgård.
Huvittavinta lienee se, että jopa omat homppelit tv-esiintyjämme käyvät mielessä, vaikka elokuvassa ei Deanin seksuaalisiin mieltymyksiin viitata oikeastaan lainkaan.
Joka tapauksessa edellä mainittuja yhdistää viattomuus ja lapsenomaisuus.
Samaan tapaan kovan rockbändin laulusolistilla pitää olla ripaus romantiikkaa äänessään, josta hyvänä esimerkkinä on ruotsalainen Hellacopters. Mielleyhtymä ei edes mene kaukaa haetuksi, sillä ohjaaja Corbjin tuntee rockmusiikin historiaa aloitettuaan kuvata NME-lehdelle jo 1979. Hän kaiken lisäksi syntyi puoli vuotta ennen kuin Dean kuoli Porsche Spiderinsa ratissa vuonna 1955 eli samana vuonna, mistä elokuva kertoo.
Palatakseni vielä kuuluisiin Time-kuviin: ne tavoittivat harvinaisen tiukasti vedenjakajan, jolla länsimainen kulttuuri juuri New Yorkissa oli ottamassa askelia. Bebopin ja Charlie Parkerin jälkeinen jazz oli lähtemässä uuteen nousuun ensimmäisen nuorisokulttuurin ilmentymänä, mutta se ei suinkaan ollut vielä koskenut Bleecker Streetin klubeilla piristäviä popsivia beatnickejä samaan tapaan kuin Indianan farkkuhaalarisia teinejä. Näiden kuvien jälkeen rock ’n’ roll levisi kaikkialle ja elokuvissa alkoi ohjaajaveto studiotyönnön sijaan.
Ajatellaanpa esimerkiksi Suomea vuoden 1955 jälkeen. Markkinoille tulvahti sota-ajan paperipulan jälkeen kaikki maailmankirjallisuuden helmet Sapo-sarjasta Keltaiseen kirjastoon. Tavallisella palkansaajalla oli varaa käydä elokuvissa, eikä televisio ollut vielä turmellut nykyihmisen aisteja. Time totta tosiaan. Tämä toteuttaa Jacques Tatin ajatelman siitä, kuinka hän yrittää tehdä elokuvan, joka alkaa siitä, kun katsoja poistuu teatterista. Ehkäpä Corbjin on kuullut sen jossain elokuvakerhossa 1970-luvun alussa, kun peli oltiin jo menettämässä.
On surkuhupaisaa seurata, kuinka jokin Magnum-kuvatoimisto aikoinaan loi vähintäänkin käyttötaidetta. Jack Warnerin (Ben Kingsley) käytös antaa samalla oraan sille, mistä 50 vuotta myöhemmin alettiin kärsiä: tositelevisiosta, somesikailusta, selfie-saasteesta, käsittämättömistä poliittisista valinnoista ja ylipäätään häpeämättömän röyhkeästä itsekkyydestä.
Laadukas kuva tavoittaa pehmeyden ja luonnonvaloa ainakin jäljittelevän kuvauksen ansiosta 1950-luvun tuntoa, joka toimii sekä New Yorkin loskassa ja Indianan pelloilla. Tunnelmallinen ääniraita erottelee samalla lämmöllä. Ääniraidan musiikkikappaleet on poikkeuksellisen hyvin valittu. Elokuva alkaa Lightnin’ Hopkinsin klassisella r&b-biisillä ”Wild About You Baby”.