Pierre Boullen romaaniin perustuva elokuva on yksi tieteiselokuvien historian vankimmista kulmakivistä, ja omalla elokuvien tapitusuralla yksi vaikuttavimmista varhaisista katselukokemuksista.
Pierre Boullen romaaniin (La planète des singes, 1963) perustuva elokuva on yksi tieteiselokuvien historian vankimmista kulmakivistä, ja omalla elokuvien tapitusuralla yksi vaikuttavimmista varhaisista katselukokemuksista. Elokuvan loppukohtaus jättää helposti koko elokuvan varjoonsa, mutta myös itse päälaelleen käännetty tarina on lumoava, ajaton ja läpeensä ajatuksia herättävä kertomus. Toisin sanoen käsillä on armollisesti ikääntynyt elokuvaelämys parhaimmillaan.
Charlton Heston on kyyninen astronautti, joka tipahtaa vuosituhansien kryo-unen jälkeen vieraalle planeetalla ja huomaa kauhukseen apinoiden pitävän luolamiehiä sormensa alla. Päälaelleen käännetty sivilisaatio kaataa ihmisten niskaan kaiken loan mitä ihmiset meidän maailmassamme ovat koskaan viskanneet yhdenkään eläinlajin suuntaan. Ihmisiä jahdetaan, alistetaan ja leikellään vailla minkäänlaista epäröintiä ja tiedekin saa väistyä uskomusten tieltä kuin noitavainoissa konsanaan. Puhuva ja potkiva mies ei tähän kuvaan helposti istu.
Melkein 50 vuotta elokuvan synnystä on viereähtänyt armollisesti. Trikkiuvat toimivat yhä silmääkään väräyttämättä, päivällä kuvatut yö-kohtaukset menevät toismaallisuuden piikkiin ja Arizona sekä Kalifornia lainaavat asialliset puitteet apinoiden valtakunnalle. Myös Hestonin suuhun istutetut, ja varsinkin elokuvan alku- ja loppumetreillä suorastaan rienaavan profeetalliset filosofoinnit toimivat saarnaamatta.
Erinomainen kuva on moitteettoman vakaa ja väritoistoaan myöten ihailtavan luonteva. Lievää värinää ja tuskin havaittavaa roskaa esiintyy toisinaan, mutta vastaavasti kuva on myös vaikuttavan eritteleva. Uimareiden bokserit ja kuolleiden museonukkien huojunta sekä silmänvärähdykset erottuvat jos näitä erehtyy tutkimaan, mutta itse apinanaamiot toimivat uskottavasti, joskin myönnettävästi jäykähkösti. Ongelmaton ääniraita toistaa dialogin vakaasti, eivätkä tehosteetkaan särähdä korvaan - samaa ei tosin voi sanoa Jerry Goldsmithin tarkoituksellisen riitasointuisesta musiikkiraidasta.
Ekstroissa säveltäjä Jerry Goldsmithin vaisu kommenttiraita, asiallinen tekijöiden ryhmäkommenttiraita (meikkaaja John Chambers ja näyttelijät Roddy McDowall, Kim Hunter ja Natalie Trundy), "Planet of the Apes as American Myth"-kirjan kirjoittaja Eric Greenen tekstipohjainen kommenttiraita, kuva kuvassa -kommenttiraita (sis. 39 min. videoita), upean tietopitoinen Behind the planet of the apes -dokumentti (127 min.) ja sen mainos, dokumentti tarinan ja elokuvan synnystä (24 min.), dokumentti elokuvan tuotteistuksesta (12 min.), mainosvideo julkaisuvuodelta (5 min.), vaihtoehtoisia otoksia ilman ääntä (20 min.), kaksi elokuvan maailmaan tehtyä infovideota (yht. 17 min.), teaseri, traileri, tietopeli ja kuvagallerioita. Sokerin pohjalla vielä studion aikoinaan vaatima testivideo, joka käy myös mielenkiintoisesta vaihtoehtoisesta otoksesta (10 min.). Kommenttiraidat jättävät paljon toivottavaa, mutta mukana olevat koosteet paikkaavat näitä paremmin kuin hyvin.
Elokuva on tässä arvosteltu kaikki 8 tähänastista Apinoiden planeetta -elokuvaa sisältävältä boksilta. (IJ)