Kylläpä rie­mu­ni re­pe­si, kun Suo­men val­ta­me­dioi­den tv-k­rii­ti­kot lyttä­sivät True Dtec­ti­ven toi­sen tuo­tan­to­kau­den. Niinpä, sar­jat he ar­vos­te­le­vat kah­den jak­son pe­rus­teel­la toi­mit­ta­ja­kat­san­nois­sa.

Ymmärrän hie­man. Kun True De­tec­ti­ve –­sar­jan en­simmäi­nen tuo­tan­to­kau­si oli kat­sot­tu, mo­ni jos ei jär­kyt­ty­nyt niin ih­met­te­li, mik­si sa­mat hah­mot eivät jat­ka­neet­kaan seu­raa­va­na vuon­na. Matt­hew Mc­Do­naug­hey ja Woo­dy Har­rel­son kui­ten­kin vaih­toi­vat pääo­sat pes­tei­hin tuot­ta­ja­tii­missä, mikä sym­bo­loi tiet­tyä jat­ku­vuut­ta.

Loui­sia­nas­ta siir­ryt­tiin Los An­ge­le­siin. Jos en­simmäi­nen kau­si elävöit­ti kuu­maa suo­voo­doo­ta ja sar­ja­mur­haa­ja­tee­maa, toi­nen kau­si kun­nioit­taa Das­hiell Ham­met­tin ja Ray­mond Chand­le­rin ku­vaa­man syn­ti­sen LA:n vielä­kin vaa­ral­li­sem­paa maail­maa, jos­sa kor­rup­toi­tu­neet po­lii­ti­kot ja po­lii­sit vii­pa­loi­vat ri­kol­lis­ten kans­sa yh­teis­kun­nan kak­kua ve­ron­mak­sa­jien puo­les­ta. Te­kijä­tii­min tyy­li­ta­jus­ta ker­too se, et­tei Ham­me­tin tai Chand­le­rin tois­ta maail­man­so­taa edeltävää film noir -ku­vas­toa hyö­dyn­netä, Bo­gar­tis­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Kuo­si on eri, mut­ta tun­nel­ma sa­ma. Sym­bo­le­ja ja viit­tauk­sia on­kin sit­ten sitä­kin enemmän ai­na mys­ti­sestä mus­tas­ta lin­nus­ta läh­tien.

Sar­jan fi­lo­so­fi­nen säy on en­ti­sellään eli keit­tiöp­sy­ko­lo­giaa har­ras­ta­va ja lap­set­to­muus­hoi­to­ja ko­kei­le­va ka­si­no­mies (Vin­ce Vaughn) kyt­kee koh­ta­lon­sa vä­ki­val­tai­sia tai­pu­muk­siaan ka­vah­ta­van et­sivän (Co­lin Far­rell), post­rau­maat­ti­sis­ta oi­reis­ta ja ke­vyt­kenkäi­sestä äi­distä kär­sivän nuo­ren po­lii­siin ja sek­siad­dik­tio­taan hoi­ta­van nait­set­sivän (Rac­hel McA­dams) kans­sa. Tee­mo­ja on pal­jon, mut­ta pää­koh­de on lap­suus ja siitä joh­tu­vat oi­rei­lut.

Sar­jan luo­jan Nic Poz­zo­lat­ton ta­vat ovat tul­leet tu­tuk­si: si­vu­hah­mo­ja ei sy­ven­netä, eikä pää­hen­kilöitäkään kuin sen ver­ran, että jat­ku­vuus py­syy ka­sas­sa. Sar­ja kou­kut­taa hy­vin vah­vas­ti, mut­ta ää­rim­mil­leen vi­ri­te­tyt odo­tuk­set myös lu­nas­te­taan.

En­simmäi­sen kau­den luo­maa klaust­ro­fo­bi­sen ti­heää tun­nel­maa ei to­ki saa­vu­te­ta. Lähtö­koh­ta on­kin eri eli ar­voi­tus on tar­koi­tus­kin rat­kais­ta. Ku­ka ja mik­si, sii­hen vas­ta­taan. Kat­so­jan on kui­ten­kin syytä seu­ra­ta tark­kaan ta­pah­tu­mia. Jos kär­ryillä ei py­sy, ei se to­sin mitään. Ray­mond Chand­ler oli luul­ta­vas­ti it­se­kin tyy­tymätön, jos hän ko­ko ajan tie­si, mitä hä­nen kir­jois­saan ta­pah­tuu tai ta­pah­tui. Heittäy­ty­mi­nen on True De­tec­ti­ven koh­dal­la mo­lem­min­puo­lis­ta ja kos­kee te­kijöitä sekä kat­so­jia.

Ku­vaa­vaa on, että huu­mo­ria tar­jo­taan vas­ta kuu­den­nes­ta jak­sos­ta läh­tien ja vä­ki­val­taa­kin saa odot­taa hy­vin pitkäl­le. Minkään­lai­siin kli­sei­siin ei lip­sah­de­ta.