Kok­ko­la­lai­nen nyrk­kei­lijä Ol­li Mä­ki val­mis­tau­tuu am­mat­ti­lais­ten maail­man­mes­ta­ruu­sot­te­luun. Hal­lit­se­van mes­ta­rin, Da­vey Moo­ren, kaa­ta­mi­nen haas­ta­ja-a­se­mas­ta ei tun­nu to­dennäköi­seltä, ei edes omal­la maa­perällä, Hel­sin­gin Olym­pias­ta­dio­nil­la. Mä­ki suh­tau­tuu ko­tiy­leisön ja me­dian odo­tuk­siin nöy­ryy­dellä, jo­pa nöy­ris­tel­len. Suu­rim­mat pai­neet nis­koil­le ka­saa il­lan or­ga­ni­saat­to­ri Elis Ask, eläessään omaa unel­maan­sa — suo­jat­tin­sa nyr­kein.

Hy­myi­levä mies on kes­ki­tet­ty te­hok­kaas­ti pa­riin ot­te­lua edeltävään viik­koon, tu­le­van maail­man­mes­ta­ruu­den tar­joa­man hy­myn saa­vut­ta­mi­seen. 17. päivä elo­kuu­ta on kir­jat­tu ka­len­te­riin. Se on ole­va Ol­li Mäen elämän on­nel­li­sin päivä.

Ju­ho Kuos­ma­sen esi­kois­pitkä on puh­das­ve­ri­nen rak­kau­se­lo­ku­va. Nyrk­kei­lyot­te­luun val­mis­tau­tu­mi­nen ete­nee taus­tal­la, luo­den eri­no­mai­set puit­teet tär­keimmäl­le. Ol­lin ja ra­kas­tet­tun­sa, Rai­jan, suh­de hor­jut­taa kes­kit­ty­mistä juu­ri rat­kai­se­van ot­te­lun al­la.

Niin rak­kau­se­lo­ku­va kuin on­kin, ker­too Hy­myi­levä mies myös rak­kau­des­ta elo­ku­vaan. 1960-lu­vun mus­ta­val­koi­nen Hel­sin­ki näyttäy­tyy kau­neim­mil­laan J-P Pas­sin 16-mil­li­sen fil­min edessä. Jo­kai­nen ruu­tu on tark­kaan hiot­tu som­mi­tel­ma, vaik­ka koh­tauk­set sol­ju­vat­kin eteen vas­tus­ta­mat­to­man luon­nol­li­si­na.

Jark­ko Lah­ti ja Oo­na Ai­ro­la vä­rei­levät ra­kas­tu­nei­suu­den ti­las­sa. Sym­paat­ti­suus saa sa­na­na har­voin näin po­si­tii­vis­ta, re­hel­listä kai­kua. Ee­ro Mi­lo­noff tais­te­lee suo­jat­tin­sa puo­les­ta, suu­ril­ta osin ur­hei­lul­li­sin päämää­rin. Mi­lo­nof­fin Elis Ask on täynnä tun­net­ta — hämmäs­tyk­sen, ilon, pet­ty­myk­sen ja it­sek­kyy­den täy­del­li­sen naii­vi sym­bioo­si.

Val­ko­kan­kaal­le piir­tyy mes­ta­ri­luo­kan luo­mus, puh­taan in­to­hi­mon mah­dol­lis­ta­ma täy­so­su­ma, jos­ta on syn­ty­nyt suu­rem­pi kuin yk­sittäis­ten te­kijöi­densä sum­ma. Ker­ran­kin omaeh­toi­suus koh­taa myös suu­ren yleisön toi­veet. Hy­myi­levä mies ei ole ai­noas­taan krii­ti­kon va­lin­ta. Vaik­ka Ju­ho Kuos­ma­nen ei var­si­nai­ses­ti ko­ros­ta ur­hei­lun kaut­ta ko­hoa­vaa kan­sal­lis­tun­net­ta, on suur­ta ih­mis­jouk­koa yh­distävä il­ma­pii­ri läsnä.

Ai­ka jo­ta eläm­me, on herättä­nyt kai­puun jo­hon­kin py­syvään, pe­rin­tei­siin. Si­joit­ta­mat­ta tätä kai­puu­ta mi­hinkään po­pu­lis­ti­seen is­mi­ke­hyk­seen, on Hy­myi­levä mies nos­tal­gia­mat­ka pois tästä ajas­ta ja ti­las­ta. Ajas­ta ja ti­las­ta, jo­hon ku­kaan meistä ei ha­lun­nut. Kai­ken ne­ga­tii­vi­sen ros­kan kes­kellä on hel­pot­ta­vaa, jo­pa va­paut­ta­vaa ha­vai­ta, että elo­ku­va­tai­de ky­ke­nee tar­joa­maan jo­tain näin herkkää, puh­das­ta ja kau­nis­ta. (VA)