Petri Kotwica on tehnyt Rat Kingistä verkkopelaamisen maailmaan uppoutuvan kauhujännärin.
Petri Kotwica on tehnyt Rat Kingistä verkkopelaamisen maailmaan uppoutuvan kauhujännärin. Vähän kyllä epäilen, osuuko elokuva kohderyhmäänsä, peli-intoisiin poikiin. Rat King tuntuu tapahtuvan kokonaan päähenkilön sisäänpäin kääntyneessä tajunnassa. Näin elokuvasta puuttuu kokonaan elämän maku, silloin harvoinkin, kun pääosan nörtti-Jurin ja muun maailman tiet risteytyvät.
Rat King on suomalais-eestiläinen yhteistuotanto. Päänäyttelijät, ohjaaja-käsikirjoittaja Kotwica, kuvaaja Mika Orasmaa, leikkaaja Harri Ylönen ja musiikin säveltäjä Lauri Porra tulevat Suomesta. Teknisiltä avuiltaan ja ilmiasultaan elokuva on moitteeton. Rare Exportsin kuvanneen Mika Orasmaan yökuvauksen metallisävyt ovat syviä ja vaikuttavia. Metsästyskohtauksessa näkyy kesytöntä luontoa. Äänimaailma on rikas ja kuvauspaikat vaihtuvat vikkelään. Mutta Rat Kingin onnahtelu alkaa varhain.
Musiikki ja kuvalliset irtoefektit alleviivaavat lukuisia, tusinakauhusta muistuttavia vääriä hälytyksiä. Katsojan tunnetiloihin se vaikuttaa kuin valmiiksi naurettu tv-ohjelma: miksi vaivautua, kun reaktiot pedataan yleisölle valmiiksi kuin Pavlovin koirille? Katteettomiin yllätyselementteihin tottuu niin, että mikään ei enää tunnu miltään.
Kotwican filmin keinotekoinen maisema on steriili kuin tietokonepelissä. Rat Kingin tapahtumapaikka on kummitusmaisen autio. Tarinakin on kahden kauppa. Tietokonenörtin Jurin ja virtuaalimaailmasta ilmestyvän pelikaverin Nikin lisäksi esillä ovat Jurin äiti, Outi Mäenpää, ja lukion liikunnanopettajaa esittävä Janne Virtanen. Harvat koulutoverit luokassa ja lukion käytävillä vaikuttavat statisteilta — ja ovatkin tietysti niitä.
Kotwica toimii jälleen sekä elokuvansa ohjaajana että käsikirjoittajana. Koti-ikävä (2005), Musta jää (2007) ja Rat King ovat käsikirjoituksina tietyllä tavalla kunnianhimoisia, mutta sortuvat jokainen lopuksi omaan näppäryyteensä. Edellisten elokuvien lupaukset Rat King hautaa melko syvälle. Filmi on Kotwican käsikirjoituksista ja ohjauksista selvästi heikoin. Rat King on itseensä käpertyvä ”peli”, jota Kotwica pelaa keksimillään säännöillä omaksi ilokseen. Katsoja jää leikistä ulkopuoliseksi.
Nuoren Max Ovaskan täytyy vielä muutama vuosi kasvattaa valkokangaskarismaansa. Ovaska ei pysty kantamaan kokonaista elokuvaa, se nähtiin jo television Alamaailma-trilogian minisarjassa Vanki (2010). Ainoan virtansa filmi saa Koti-ikävässä näytelleestä Julius Lavosesta, vaikka hänenkin roolihenkilönsä on keskeneräinen hahmotelma. Rat Kingin myymä ajatus Jurista ja Nikistä kaksoisolentoina, monista tarinoista tuttuina kohtalokkaina doppelgängereina, on tuhoon tuomittu. Jo ennestään aukkoinen juoni ei kestä sitä, että tyttöystävä tai edes oma äiti eivät muka tunnistaisi poikia erilleen.
Rat King ammentaa tiuhaan amerikkalaisen elokuvan ja tv-sarjamentaliteetin keinovalikoimasta. Sarjamurhaajapelotetta siellä, kummitusmaisia vilahduksia täällä, ylioppilasjuhlakin muistuttaa jenkkien valmistujaisia. Mutta tärkein oppi on Kotwicalta unohtunut. Keskushenkilön pitäisi vedota katsojiin, lunastaa heidän kiinnostuksensa.
Jurin nörttiniilo kuvataan liimatukkaiseksi harmaaksi hiirulaiseksi. Facebook-kuvassa Juri muistuttaa rottaa. Siihen vaikutelmaan pyrkivät myös elokuvan julisteen huppupääasetelma. Ja Juri asustaakin kotitalonsa hämärässä kellarissa. Vertauskuvallisuus ei silti aukene tai tunnu perustellulta. Jostain käsittämättömästä, ilmeisen käsikirjoituksellisesta syystä, peliin hurahtanut ja haamuksi kuihtunut Juri on saanut tyttöystäväkseen luokan kauneimman ja fiksuimman tytön Mian (Niina Koponen). Näin vaikka poika ei mitään tytön päälle ymmärräkään, vaan sormeilee mieluummin tietsikan näppiksiä.
Kotwica on liian ihastunut tarinaansa välittääkseen elokuvarealismin vaatimuksista. Melkein odottaa, että kauhujuttu paljastuisi uneksi — mihin alussa viitataan Jurin nukkumisella ja ajoittaisilla, peliriippuvuuden aiheuttamilla harha-aistimuksilla.
Rat Kingissä lukiopojat pelaavat jalkapalloa sateessa ja samaan aikaan Jurin pään pelimaisemassa. Sellainenhan näyttää hyvältä ja elokuvalliselta. Kun Juri lopussa pääsee karkuun, kamera seuraa nuorukaisen juoksua tehdashallissa. Sekin kun on visuaalista. Mutta elokuva ei muodostu sarjasta komeilevia, kliseisiä kuvia. Välillä katsojan näkökulma on tietokonepelaajan, mutta otokset autojen takapuskuritasolta tuntuvat yksittäisiltä, haetuilta efekteiltä.
Filmi ei kovasta yrityksestä huolimatta onnistu vetämään katsojaa peliriippuvaisen addiktioon. Kun Rat Kingin keskeinen jekku, Jurin ja Nikin pelaama tappavaksi luonnehdittu tietokonepeli, näyttää muinaiselta ja naurettavalta ja myös sen ”tehtävät” seinästä reväistyiltä, putoaa jännitykseltä pohja pois. Käänteet ja vedätyksen arvaa kilometrien päästä.
Vähät satsaukset vitsailuun ja Jurin ja Nikin ”male bondingiin” vaikuttavat hätäratkaisuilta. Jurin ”rottapuvusta” ja poikien saksan opettajaan kohdistamista seksihaaveista pitäisi kai muodostua huumorin huippu, mutta elokuvan vakavikkomaisuus ja sen lainahepenien tyylillinen epävarmuus upottavat kaikki yritykset mauttomiinkin kepeyden pilkahduksiin. Jurin ja Nikin symbioottinen suhde olisi antanut aineksia ystävyydenkuvaukselle ja petoksen katkeruudelle, miksei myös homoseksuaalisille piilomerkityksille (kaverusten kiinnostus samaan tyttöön, Nikin suukko Jurin teipatulle suulle). Kaikki nyanssit on käsikirjoitukseen kuitenkin rapattu roiskaisuina, eikä ohjaus tuo niihin sen enempää sävyjä.
Kauhun kehittely tosielämän tragedioista romahtaa harrastelijamaisen suunnittelun ja sliipatun teknisen toteutuksen jäljiltä noloksi farssiksi. Amerikkalaiset ovat jo pitkään sivunneet WTC:n tornien traumaa viihde-elokuvissaan Avataria ja Transformersia myöten. Dome Karukoski on sanonut, ettei Suomen koulusurmista pitäisi tehdä elokuvaa. (Amerikoissahan siinä on onnistuttu: Gus van Santin Elephantissa 2003). Kotwican ratkaisu Rat Kingissä ainakin epäonnistuu.
Kun kouluterroristikokelas riekkuu keksityn Hämelahden lukion lakkiaisissa Suvivirttä laulaen — kuin Sid Vicious My Wayn kimpussa — ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kaiken lisäksi loppuratkaisun hetket on otoksissa venytetty äärimmilleen – Jurin pakojuoksu teollisuuslaitokselta, koulupihan juhlan odotus, tyttöystävän soittonumero, Nikin liikkeet – niin että mikään, mitä näytetään, ei enää katsojaa yllätä.
Rat King osoittautuu lopulta kyyniseksi ja opportunistiseksi pelon ilmapiirin lietsomiseksi ja elokuvallisten keinojen ryöstöviljelyksi. Suomifilmin ja Eestin elokuvallisen YYA-sopimuksen kaunein hedelmä on edelleen Ilkka Järvi-Laturin hieno gangsteriromanssi Tallinnan pimeys (Darkness in Tallin/City Unplugged) vuodelta 1993. Eikä opiskelijapoikien sekopäisten yli-ihmisyysaatteiden surkeasta lopusta ole Suomessa vieläkään tehty parempaa elokuvaa kuin Ossi Skurnikin uuden aallon kulttiklassikko Tie pimeään (1963). (HB)
Laadukas kuva ja ääniraita. Ekstroihin on tallennettu 28 min. dokumentti, julistegalleria ja traileri. (PS)