Fik­tii­vi­sen ame­rik­ka­lai­sen kou­lu­sur­maa­jan per­heestä ker­to­va Poi­ka­ni Ke­vin on saa­nut leh­dissä jo niin pal­jon täh­tiä, et­tei niitä DVD-Op­paa­seen enää riittä­nyt. Omal­ta osal­ta­ni tun­nus­tan, että kun skot­tioh­jaa­ja Lyn­ne Ram­sayn aiem­pi Ro­tan­pyy­dystäjä (1999), ke­hut­tu elo­ku­va se­kin, tu­li ai­koi­naan te­le­vi­sios­ta, en jak­sa­nut kat­soa sitä lop­puun saak­ka. Vi­ka oli tie­tys­ti mi­nun, eikä kes­ken jä­tet­tyä sai­si ar­vos­tel­la, mut­ta Poi­ka­ni Ke­vi­nin näh­tyä­ni ymmärrän pa­rem­min – näin au­teur-a­jat­te­lun va­los­sa — mik­si tuo van­hem­pi­kaan fil­mi ei mi­nuun ve­don­nut.

Ram­sayn uu­si elo­ku­va Poi­ka­ni Ke­vin on te­ko­tai­det­ta. Siinä va­ka­va­mie­li­nen (lue: sen­saa­tio­mai­nen) ai­he kä­si­tellään in­ho­rea­lis­ti­ses­ti, mut­ta sisäkkäi­sik­si ta­kau­tu­mik­si so­fis­ti­koi­dus­ti – tai ehkä pi­kem­min­kin so­fis­ti­ses­ti — pa­las­tel­tu­na. Tällä ta­voin simp­pe­lin ta­ri­nan tylsä­mie­li­nen to­teu­tus täyttää art hou­se -fil­min mi­ni­mi­vaa­ti­muk­set kli­sei­simmällä mah­dol­li­sel­la ta­val­la. Jos epäi­let ta­ri­naa­si, ha­jo­ta se ja tar­joi­le tyy­likkääs­ti pa­la­pe­linä, niin jo­han mais­tuu.

En ole lu­ke­nut Lio­nel Sh­ri­ve­rin ro­maa­nia, mut­ta ai­heen plus­sa­puo­let tun­tu­vat jää­neen kir­jan si­vuil­le. Lyn­ne Ram­say ha­luaa kat­so­jan tun­nis­ta­van ole­mi­sen kur­juu­den ja toi­vot­to­muu­den te­kemällä toi­vot­to­mia ja kur­jia elo­ku­via. Tai mistä minä tiedän? Ehkä fil­min ke­hu­jat eivät ole näh­neet te­ko­vuo­den to­del­lis­ta tai­de-e­lo­ku­vaa, ul­ko­mai­sen Os­ca­rin voit­ta­jaa Na­der ja Si­mi­niä? Siinä ira­ni­lai­soh­jaa­ja Asg­har Far­ha­di osoit­taa, mi­ten aja­tus­kin saa­daan ku­va­tuk­si. Tai ehkä on jo unoh­tu­nut se ai­noa kou­lu­sur­mis­ta teh­ty ran­kan ai­heen ar­voi­nen ja on­nis­tu­nut elo­ku­va, Gus Van San­tin Elep­hant (2003). Muu­ten yhtä ideaan­sa köm­pelös­ti kak­si tun­tia jyystävä Poi­ka­ni Ke­vin tus­kin me­ni­si täy­destä kuin väärä ra­ha.

On­nek­si äi­tiä esittää Til­da Swin­ton. Hän kop­paa näyt­te­lijänä jo­kai­sen pal­lon, jo­ka hä­nel­le syö­tetään. Swin­ton nou­see roo­lil­le tar­jot­tu­jen mitättö­myyk­sien yli. Kä­si­kir­joi­tuk­sen ku­lu­neim­mat­kaan nyans­siy­ri­telmät eivät va­hin­goi­ta Swin­to­nin ole­muk­sen sel­keän puh­das­ta ydintä. Pääl­le lii­ma­tut piir­teet vain va­lu­vat näyt­te­lijästä kuin hä­nen yl­leen elo­ku­vas­sa va­lu­tet­tu pu­navä­ri: ve­ri, hil­lo, me­hu ja maa­li.

Me­hu ja hil­lo? Luit­te oi­kein. Oh­jaa­ja Ram­say poh­jus­taa kou­lu­ve­rilöy­lyä fil­min al­ku­ku­vis­sa, jois­sa pal­jaat var­ta­lot mässäi­levät to­maat­ti­me­hus­sa Va­len­cian To­ma­ti­no-fes­ti­vaa­leil­la. Lä­pi elo­ku­van äi­ti jou­tuu puh­dis­ta­maan kuis­til­ta ja au­tos­taan maa­li­rois­kei­ta, joi­ta naa­pu­rit ovat heittä­neet. Paah­to­lei­pien vä­listä pur­sua­vas­ta hil­los­ta tehdään myös iso nu­me­ro. Sitä sym­bo­liik­kaa!

Kaik­ki ta­ri­nan hen­kilöt tui­jot­ta­vat äi­tiä sillä silmällä. Siis ihan kaik­ki. Ja pitkään. Se ker­too meil­le kat­so­jil­le, että äi­ti syyttää it­seään ta­pah­tu­nees­ta ja muut syyl­listävät siitä äi­tiä. Kär­si­mys ja mie­len ha­joa­mi­nen esi­tetään fil­mi­ker­to­muk­ses­sa konk­reet­ti­se­na ku­jan­juok­su­na, kun Swin­ton vael­taa lä­pi öi­sen Hal­loween-kul­kueen. Siinä ku­vas­tu­vat äi­din tun­not ja pe­lot, epä­toi­vo ja häm­men­nys. Ymmärrät­tehän. Mut­ta to­ki kont­ras­tia­kin kai­va­taan. Tai­det­ta­han syn­tyy vas­ta vas­ta­koh­dis­ta, yllättä­vistä rin­nas­tuk­sis­ta, jot­ka vie­raan­nut­ta­vat tu­tus­ta ja tur­val­li­ses­ta. Ris­ti­rii­dan Ram­say tar­joi­lee ku­jan­juok­su­koh­das­sa kant­ri­mu­sii­kil­la, jo­ka soi äi­din ka­tast­ro­fin ää­ni­rai­ta­na.

Kaik­ki­han me en­tuu­des­taan tiedäm­me, että ame­rik­ka­lai­nen elämän­muo­to on tyhjänpäiväistä. Kant­ri­mu­siik­ki­han sitä art hou­se –e­lo­ku­vas­sa niin so­pi­vas­ti il­mentää! Ja jos jo­ku kat­so­ja ei sat­tui­si ta­jua­maan, että kant­ri on junt­tia, rais­ka­taan pa­lan pai­nik­keek­si myös Bud­dy Hol­lyn ja Brian Wil­so­nin ne­rok­kaim­mat lau­lut. Voi sitä kau­neu­den ja ru­muu­den kont­ra­punk­tia! Poi­ka­ni Ke­vin on wow-tai­de-e­lo­ku­vaa ras­kaim­man jäl­keen!

Se Ke­vi­nissä käy­tet­ty Bud­dy Hol­lyn lau­lu – sa­ma jo­ka kuul­laan myös fil­min trai­le­ris­sa – on Eve­ry­day. Taas help­poa vas­ta­koh­tai­suut­ta, mas­sa­mur­haa­ja ja yk­si iha­nim­mis­ta ro­mant­ti­sis­ta pop­lau­luis­ta – mitä ryöstö­vil­je­lyä! Ram­sayn ta­pa luo­da kont­ras­te­ja ei ole tai­tee­na on­nis­tu­nut, se on pelkkä kli­see, temp­pu. Koo­mis­ta vai­ku­tel­maa tus­kin on ta­voi­tel­tu, mut­ta sii­hen pää­dytään. Poi­ka­ni Ke­vin on pai­koin kuin You­Tu­be-hit­ti, jos­sa Kub­ric­kin Hoh­to-e­lo­ku­va lei­kat­tiin leik­kisäk­si trai­le­rik­si näyttämään hyvän­tuu­li­sel­ta ko­ko per­heen elo­ku­val­ta. Mut­ta se oli on­nis­tu­nut­ta pa­ro­diaa, Ram­say on tar­koit­ta­nut fil­minsä va­ka­vas­ti otet­ta­vak­si.

Nos­tan esil­le kak­si otos­ta, jot­ka sai­vat mi­nus­sa ai­kaan yökö­tys­reak­tion, mut­ta ehkä ei ihan elo­ku­van­te­kijöi­den toi­vo­mal­la ta­val­la, ei siis ai­heen il­mei­sen kau­his­ta­vuu­den vuok­si. Toi­nen otok­sis­ta on psy­ko­lo­gin vas­taa­no­tol­ta. Odo­tus­huo­neen soh­val­la poi­kan­sa kans­sa apua ha­ke­maan saa­pu­vat van­hem­mat – Swin­ton ja Reil­ly – is­tu­vat vie­re­tys­ten ymmär­rettäväs­ti myrt­seinä. Heidän vie­rellään ka­tos­sa roik­kuu iloi­sia, kiiltä­viä ja vä­rikkäitä il­ma­pal­lo­ja. Siinäpä sitä tun­tei­den ris­tiaal­lok­koa oi­kein tai­teel­li­sen al­le­vii­vat­tu­na: syvä mur­he ja pin­nal­li­nen ilo sa­mas­sa stil­lissä!

Toi­sen esi­merk­kio­tok­sen tai­teel­li­nen vai­ku­tel­ma oli vielä­kin my­kistäväm­pi. (Seu­raa­va lau­se sisältää juo­ni­pal­jas­tuk­sen, kai.) Lop­pu­puo­lel­la elo­ku­vas­sa nähdään, kuin­ka Ke­vin on tap­pa­nut per­heenjä­se­niään ko­tin­sa ta­ka­pi­han öi­sel­le nur­mel­le. Uh­rit ma­kaa­vat ruo­hi­kos­sa siinä asen­nos­sa, jo­hon kuo­lo on heidät kor­jan­nut. Nur­mel­la on pi­ha­ko­ris­tei­ta ja le­lu­ja. Sa­det­ta­ja la­kai­see pi­hanä­kymää: mi­ten ma­kaa­be­ri stil­le­ben, eikös?!

Ke­vin-po­jan sur­ma-a­see­na toi­mii pe­rin­tei­nen jou­si. Ram­sayn fil­mi siis syyl­lis­tyy kai­ken pääl­le vielä sii­hen, että se pyr­kii tu­hoa­maan Ro­bin Hood -myy­tin ihan­teel­li­suu­den. Mitäs pa­haa She­rwoo­din metsän veik­ko on Ke­vi­nil­le — tai Lyn­ne Ram­sayl­le — teh­nyt? Veik­kaan kui­ten­kin, että Rob­ba­ria lei­kitään vielä kun Poi­ka­ni Ke­vin on unoh­det­tu ta­hat­to­ma­na kau­hu­pa­ro­dia­na.

Swin­to­nin rin­nal­la John C. Reil­ly sel­viää isänä kai­kel­la kun­nial­la, niin kuin niin mo­nes­ta roo­lis­ta vii­me vuo­sien muis­sa­kin elo­ku­vis­sa. Ke­vi­niä nuo­ru­kai­se­na näyt­te­levää Ez­ra Mil­le­riä on oh­jat­tu ko­vin yk­si­pui­sek­si in­ho­kik­si. Kol­me nuo­rem­paa­kin Ke­vi­niä elo­ku­vas­sa nähdään. Pe­las­tai­si­vat edes lap­sinäyt­te­lijät, mut­ta te­ko­tai­teel­li­nen po­see­raus ei säästä ketään. Hams­te­ria­kaan.

Lop­pu­ku­vis­sa sii­hen saak­ka tun­tee­ton tap­pa­ja, tuo va­rab­rei­vik ju­nior, osoit­taa pie­niä mur­tu­mi­sen merk­kejä. Ram­say ha­luaa­kin vii­me het­killä vielä säi­lyttää kak­kun­sa. Sen sa­man, jon­ka on elo­ku­van ai­ka­na niin mo­neen ker­taan syö­nyt. (HB)