Miksi kiinnostua amerikkalaisen politiikan jälkilöylyistä vielä vuosikymmeniä rötöspresidentti Nixonin erosta?
Miksi kiinnostua amerikkalaisen politiikan jälkilöylyistä vielä vuosikymmeniä rötöspresidentti Nixonin erosta? Tarvitseehan seurata vain kotimaisia kuvioita muistaakseen lentävän lauseen siitä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.
Silti Richard Milhous Nixonin kausi (1969-1974) on erikoislaatuinen. Olihan Yhdysvaltain 37. presidentti ainoa, joka joutui eroamaan virastaan. Häikäilemättömyydestään Tricky Dick –liikanimen saanut Nixon sortui Watergateen. Republikaanipresidenttiä vastustavien demokraattien toimistoon Watergate-hotellissa murtautui viisi miestä, joiden jäljet johtivat Valkoiseen taloon. Näitä tapahtumia kuvaa vetävästi Alan J. Pakulan elokuva Presidentin miehet (1976).
Ron Howardin viiden Oscar-ehdokkuuden Frost/Nixon muistelee vanhoja ja pistää tikulla silmään. Eläkkeelle San Clementen kotiinsa Kaliforniaan vetäytynyt Nixon suostuu rahasta englantilaisen toimittajan ja show-isännän David Frostin haastateltavaksi. Tv-ohjelmaa seuraa koko maailma. Haastattelu huipentuu vanhan valtiomiehen ennenkuulumattomaan tunnustukseen presidentin valtansa väärinkäytöstä. Hömppäohjelmien juontajana aliarvostettu Frost on se Daavid, joka kaataa Goljatin.
Frost/Nixonin on käsikirjoittanut Peter Morgan omasta näytelmästään. Morgan tunnetaan hienoista henkilökuvistaan filmeissä Longford ja The Queen. Nixonia esittää upea amerikkalainen näyttelijä Frank Langella, joka nousi maineeseen romanttisena Draculana 1979 ja nähtiin myös isossa roolissa merirosvoroistona Renny Harlinin Kurkunleikkaajien saaressa. Arvostetuimman sarkansa Langella on puskenut rakastamansa teatterin parissa. David Frostia esittää The Queenissä pääministeri Blairia näytellyt Michael Sheen. Frost/Nixonissa on upea työryhmä.
Romahtava dinosaurus
Kysymysmerkki tekijäluettelossa on ohjaaja Ron Howard. Tv-sarjassa Onnen päivät Richie Cunninghamina tutuksi tullut entinen lapsinäyttelijä on ohjannut jo parikymmentä elokuvaa, keskitason viihdettä ja Oscar-tyrkkyjä, kuten Apollo 13 ja Kaunis mieli. Harvoista näkemistäni Howard-filmeistä en ole innostunut, mutta Frost/Nixon on kyllä taidokas. Ensi-illassaan väheksyttyä Howard-länkkäriä Kadoksissa (Missing, 2003) elokuvalehti Film Comment kehui tuoreessa numerossaan nykywesternien huipuksi. Jollei Nixonia, niin ehkä Ron Howard pitäisi rehabilitoida?
Ei Frost/Nixon mikään viiden tähden filmi ole, puolet siitä vain sujuvan ammattimaista työtä. Ontuvinta on muka-dokumentaarinen ote. Tarinan raameina käytetään aikalaisia kommentoimassa haastattelun vaiheita. Puhuvina päinä esiintyvät näyttelijät, eikä tekeytymisen tuntu hälvene millään. Howardin myötäsukainen tv-viihdetausta näkyy kohtauksissa, joiden ”hauskuutta” säestetään roolihenkilöiden letkeällä naurulla. Virhe on myös Vicky Cristina Barcelonasta tutun Rebecca Hallin jääminen pelkäksi Frostin kainaloiseksi.
Mutta haasto-osuudet ovat rautaisia ja Morganin kehittelemät fiktiiviset lisäykset ryydittävät tosikertomuksesta draamaa. Frost/Nixonin ”money shot” on tietysti se, kun kysymyksillä ja kuuntelulla Nixon pehmitetään katuvaksi ja saadaan purkautumaan. Michael Sheenillä on oikean Frostin äänenpainot. Esittäjä on myös notkea tuodessaan ilmeissään ja elekielessään esiin niin Frostin paineet kuin läpimurron hetket.
Goljat ei ole turha vertaus Frank Langellan Nixonista. Kankeasti liikkuva presidentti tuo mieleen jopa dinosauruksen, jonka elintila on käynyt pieneksi. Pelkkänä pellenä ja rötösherrana pidetty Nixon osoittautuu karismaattiseksi henkilöksi, hyväksi pianistiksi ja taitavaksi puhujaksi, joka osaa iskeä läpi haastattelijan suojauksen. Haastojaksot toimivat nyrkkeilyerinä, joissa ottelijoiden ympärillä pyörivät avustajat ja valmentajat, kunnes pyyhe on heitettävä kehään. (HB)