Nyt tar­vi­taan pie­net lie­ventävät saa­te­sa­nat. Olen ai­na ar­vos­ta­nut ran­ni­kon ruot­sin­kie­li­siä, sillä lap­pi­lais­ta su­kua­ni oli pal­jon eva­kos­sa Pie­tar­saa­ren seu­dul­la. Koh­te­lu oli eri­no­mais­ta ja ih­mis­suh­teet jat­kui­vat ny­kypäivään saak­ka. Tätä ei pa­ra­ne ver­ra­ta sii­hen, mitä kuu­lee kar­ja­lais­ten asut­ta­mi­ses­ta suo­men­kie­li­sil­le alueil­le. Ruot­sin­kie­li­set tun­tu­vat ta­sa­pai­noi­sem­mil­ta ja on­nel­li­sim­mil­ta. Kult­tuu­rim­me­kin oli­si pe­rin va­jaa il­man tätä vä­hem­mistöä.

Mut­ta jos vä­hem­mistö­kult­tuu­ri on kuin Co­lo­ra­do Ave­nuen elo­ku­va­ver­sio, väärään suun­taan ol­laan me­nos­sa. Van­ha­kan­tai­nen, jäykkä ker­ron­ta ei tuo Lars Sun­din ro­maa­nien sy­vyyttä lai­sin­kaan esil­le. Yhtä tylsää oli vii­mek­si, kun nu­kah­din 1980-lu­vul­la teat­te­riin Elämän von­ka­mie­hen ai­ka­na. Syn­tinsä kai­kil­la kie­li­ryh­millä.