U­noh­de­taan Freud, eikä syy­tetä ai­na äi­tiä. Olen tun­te­nut suur­ta vieh­ty­mystä esi­his­to­rial­li­seen elämään siitä as­ti, kun isä lu­ki mi­nul­le seit­sen­vuo­tiaa­na Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin seik­kai­luk­las­sik­koa Kau­hea Tar­zan (1921) pa­ri lu­kua päivässä ja he­ti perään pu­jah­din Heinäpään si­vu­kir­jas­ton ko­mean hoi­ta­jan sil­mien al­ta ala­ker­taan ai­kuis­ten puo­lel­le, jos­sa ah­min tsek­kiläi­sen Zde­nek Bu­rie­nin esi­his­to­rial­lis­ten eläin­ten ku­va­kir­jaa. Tai­si­pa Björn Kurté­nin Jää­kau­si-kir­ja­kin tul­la he­ti perään Ni­kan kir­ja­kau­pan ik­ku­naan.

Seu­raa­van kym­me­nen vuo­den ajan pi­ti ol­la tark­ka­na, ras­kii­ko pan­na vä­hiä ra­ho­jaan elo­ku­va­lip­pui­hin. Olen tämän ta­kia vain ker­ran käy­nyt kat­so­mas­sa sa­man elo­ku­van perättäi­sinä päi­vinä. Tämä elo­ku­va oli Jean-Jac­ques An­nau­din pa­leon­to­lo­gi­nen täy­so­su­ma (ai­ka­moi­sis­ta anak­ro­nis­meis­taan huo­li­mat­ta) Tais­te­lu tu­les­ta. Olin juu­ri os­ta­nut en­simmäi­seltä in­ter­rai­lil­ta­ni kuu­lui­sas­ta pa­rii­si­lai­ses­ta an­tik­va­riaa­tis­ta Sha­kes­pea­re & Co Tol­kie­nin elämän­ker­ran ja An­nau­din elo­ku­van al­ku­peräi­sen kir­jan eng­lan­ti­la­sen ver­sion T.H. Ros­nyn Quest for Fi­re.

Muis­tot an­ta­vat nyt pal­jon enemmän kuin mi­hin An­nau­din jäl­jil­le men­nyt rans­ka­lai­nen elo­ku­va vii­mei­sestä luuo­la­mie­hestä par­haim­mil­laan­kaan an­taa. Jo­ka ta­pauk­ses­sa ai­he­pii­ri on ra­kas, jo­ten ta­sa­pai­noi­lu on­nis­tu­mui­sen tai flo­pin vä­lillä on hie­man koh­tuu­ton­ta.

Han­ka­lin­ta on se, että elo­ku­van Si­pe­riaan si­joit­tu­va al­ku­jak­so tun­tuu liian mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sel­ta. Ta­kau­mat puo­les­taan ovat rea­lis­ti­sem­pia. Lähtö­koh­ta on se, että Af­ri­kas­ta Ara­bian nie­mi­maan kaut­ta Eu­roop­paan pe­las­tau­tu­vat cro­mag­no­nit me­nes­tyivät agg­res­sii­vi­suu­ten­sa an­sios­ta. Nean­dert­ha­lit puo­les­taan oli­vat kuk­kais­kan­saa, jol­le toi­sen ih­mi­sen tap­pa­mi­nen oli vas­ten­mie­listä. Teo­riaa on poh­dis­kel­tua tie­de­mies­ten toi­mes­ta. Us­kot­ta­val­ta se tun­tuu.

Ikävä kyllä elo­ku­van te­koon ei hyvä teo­ria riitä, dra­ma­tur­gia tök­kii ja las­kee tur­han usein ita­lia­lais­ten mon­do can­ni­ba­le –­teh­tai­lu­jen ta­sol­le. To­ki tyy­li­la­ji­na se on toi­vot­to­vam­pi kuin M. Un­ti­nen-Aue­lin kir­jo­jen an­sios­ta le­vin­nyt luo­la­kar­hunk­laa­ni­mai­suus.