Poh­dis­ke­le­vas­ti sol­ju­va fi­lo­so­fi­nen tut­kiel­ma so­das­ta ot­taa toi­sen maail­man­so­dan ai­kai­sen Tyy­nen­val­ta­me­ren tais­te­lu­tan­te­reet kan­vak­sek­seen. Pens­se­linä eivät ole luo­dit vaan niitä väis­te­le­vien mies­ten poh­din­nat ole­vas­ta ja sen päät­ty­mi­sestä.

Ko­ko­nai­suus ei mais­tu elävältä elämältä, eikä kuo­le­ma sa­tu ki­peäs­ti, mut­ta kaik­kien ha­vain­to­jen ja poh­dis­ke­lui­den vä­listä vä­lit­tyy yh­tenäi­nen tee­ma ja val­miik­si vä­ri­tet­ty kan­vas, jo­ka kui­ten­kin jättää si­jaa myös kat­so­jan aja­tuk­sil­le. Ni­mekäs näyt­te­lijä­kaar­ti Jim Ca­vie­ze­listä Nick Nol­teen ja Sean Pen­niin ot­ta­vat kaik­ki saap­paan­sa ve­toa­vas­ti. Es­tot­to­man teo­re­ti­soi­va ote toi­min­nan kes­kellä ja sen lo­mas­sa ky­syy ymmär­rystä kat­so­jal­ta, mut­ta kei­tos on omin­ta­kei­nen.

Tämä kan­nat­taa nähdä, mut­ta kat­so­mis­ta ei kan­na­ta aloit­taa vä­sy­neenä. Elämän mit­tai­sel­ta vael­luk­sel­ta ja kuo­le­man keh­to­lau­lul­ta mais­tu­va ee­pos oli it­sel­le­ni­kin lii­kaa ai­koi­naan myöhäi­sil­lan näytök­sessä, jon­ka ai­ka­na silmät pilk­kivät an­ka­ras­ti. Nyt ko­ti­teat­te­ris­sa tai­val sol­juu vir­keäs­ti ja hah­mo­jen luon­tei­den sel­vittä­mi­nen on viih­dyttävää puu­haa ta­ri­nan pu­nais­ta lan­kaa rat­koes­sa.