This Is It! Mutta mitä tämä oikein on? Michael Jackson oli yksi amerikkalaisen esittävän viihteen hienoimmista artisteista. Kun paluukonsertit tyssäsivät tähden kuolemaan, päätettiin faneille lahjoittaa toiseksi paras: dokumentin muotoinen väläys tulevasta ohjelmistosta, jota ei sitten tullutkaan.
Tai sitten kyltymättömät verenimijät kultahanhen menetettyään tahkoavat viimeiset rahat vaikka ruumiista konserttitapahtuman haihtuneiden voittojen korvaamiseksi tai jättimäisten velkojen lyhentämiseksi. Jos Jacksonin muistoa oikeasti olisi haluttu kunnioittaa, niin miksi tämä kiire tuoda filmi teattereihin maailmanlaajuisesti vain neljä kuukautta kuoleman jälkeen?
Niin tai näin, This Is It on silmänavaaja epäileville tuomaille. Kuutisenkymmentä nykyistä, entistä ja tulevaa fania oli kerääntynyt elokuvateatteriini seuraamaan Michael Jacksonin viimeisen comebackin maailmanensi-iltaa 28.10. Pois lähtiessä joku totesi, että ”olikohan tämä nyt lipun väärti?”. Toisen mielestä ”tämä on kyllä jokaisen fanin nähtävä.” Mutta tuskin kenellekään yleisöstä jäi epäselväksi, että laulaja-tanssija-säveltäjä oli elämänsä kunnossa vain päiviä ennen kuolemaansa.
Joten ehkäpä Jackson tosiaan tapettiin liialla lääkkeellä. Kenties ne univaikeudet johtuivat vain kaikkensa antavan esiintyjän käymisestä ylikierroksilla? Hänhän oli vasta viidenkymmenen, siis nuorempi kuin Matti Vanhanen. Monilla laulajilla säilyy ääni kunnossa vielä kuusikymppisenäkin. Jacksonin ura olisi voinut jatkua vuosikymmeniä.
Kuin uudestisyntynyt
Kuuluin niihin, jotka vakuutusyhtiöiden ohella eivät uskoneet, että Jackson olisi selviytynyt suunnitelluista viidestäkymmenestä Lontoon konsertista sen enempää taiteellisesti, henkisesti kuin edes hengissä. Kenny Ortegan harjoituksista kokoaman dokumentin nähtyään vakuuttuu, että tähti olisi selvinnyt. Ja enemmänkin.
Esitykset on leikelty eri iltojen harjoituksista yhteen. Materiaaliin on lisätty tekeillä olleita lavasteita ja filmiprojisointeja. Nähdään myös pitkä pätkä uutta musiikkivideota, jossa Jackson putoaa Bogartin ja Rita Hayworthin seuraan gangsteriksi, keskelle mustan elokuvan maailmaa.
Nuoret tanssijat ympärillä syövät mestarinsa kädestä ja palvovat tähteä kuin kirkossa. Mutta Jackson ei lähde makeiluun mukaan. Hän pidättelee ja kertoo säästävänsä ääntään. Ilmiömäinen, kuin niveletön liikehdintä on hallittua ja rentoa, vailla puristusta. Nyt vasta harjoitellaan ja siksi eleet ja asennot koreografioissa ovat pikemmin viitteitä valmiin teoksen suuntaan kuin lopullinen versio. Tämä näkyy etenkin kohdassa, jossa Jackson polvistuu ja suunnittelee polttavansa takkinsa kuin kunnianosoituksena Jimi Hendrixin lavashow’lle.
Tähden kotiarkistoon tarkoitetun dokumentin kuvan ja äänenlaatu ei ole viimeisteltyä. Suosiosta ja loistosta nauttinut Jackson nähdään ilman aplodeja, kuin riisuttuna. Se tekee hyvää, sillä liian usein superjulkkis peittyi kimallukseen, jonka rinnalla Liberace tai Elton John vaikuttivat eleettömiltä alisuorittajilta. Nyt kulisseissa on tavoitettu muutama minuutti puhdasta esiintymisen iloa. Se palauttaa mieleen, miksi esittäminen on hienoa ja miksi sen katsominen tekee niin hyvää.
This Is It –konsertit olisivat ehkä merkinneet Jacksonille todellista paluuta popin kuninkaaksi. Toki vain, jos niitä olisi seurannut Off The Wallin, Thrillerin ja Badin tasoisia uusia levytyksiä. Lopputekstien päällä soiva This Is It –laulu ei sellaisesta anna vihiä. Kuten Jackson harjoitusten keskellä toteaa, tarkoitus oli esittää ”kaikki ne laulut, joita fanit haluavat kuulla”. Dokumentti ei siis sisällä montakaan laulua albumeilta Dangerous, HIStory tai Invincible. Jackson tiesi itsekin parhaan sävelteränsä jääneen kahdenkymmenen vuoden taa.
Idoleista lahjakkaimpia
Tämä korostuu, kun dokumentin ensimmäinen sävelmä on Jacksonin hienostunein luomus, nerokas Wanna Be Startin’ Somethin’. Loppu ei ole pelkkää alamäkeä – kuullaan myös Beat it, Billie Jean ja Smooth Criminal — mutta kun Jackson taas nousee Earth Songin soidessa nosturiin, ymmärrämme Pulp-yhtyeen Jarvis Cockeria, joka tajusi pyllistää tekopyhälle paasaamiselle. Michael Jacksonin oma hiilijalanjälki tuskin oli niitä pienimpiä.
Ehkä me vähän väsyimme Michaeliin, joka aiheutti oman inflaationsa alettuaan sekä uskoa että vieläpä itse rakennella omaa hypeään. Kaikki me nautimme mielikuvamaailmasta, mutta tuntui kuin Jackson olisi asunut siellä, kunnes fantasia vaihtui painajaiseksi. Vähä vähältä Ihmemaa Ozin velho sortui oman rakennelmansa alle.
Ehkä luovia voimia vei fyysinenkin sairaus. On puhuttu iholeikkauksista, mutta jospa syy Jacksonin huonoon kuntoon olikin väitetty sairaus, lupus eli punahukka, joka on vakava ja kivulias ja voi johtaa kuolemaan.
Lavalla Jackson ei näytä sairaalta. Hänen kasvoistaan ei nähdä tarkkaa lähikuvaa, joten ehkä tähti todella oli menettänyt ulkonäkönsä, tai nenänsä. Mutta tärkein oli jäljellä: linjakkaasti liikkuva vartalo, loistava ääni sekä ilmiömäinen melodinen ja rytminen lahjakkuus. This Is Itissa ei tanssi loppuun ajettu kehäraakki tai viihdekoneiston marionetti. Jackson määrää tahdin ja koreografian. Hän puuttuu pienimpäänkin yksityiskohtaan, oli sitten kyse askelista, musiikin sävyistä tai lavastuksen dramaattisesta käytöstä. Jo lapsesta asti esiintyneenä hän tiesi mitä halusi. ”Tämän takiahan me harjoittelemme”, Jackson jaksaa toistaa.
Ja tuloksena on se Fred Astaireen verrattu ”kirurginen tarkkuus” tanssiaskelissa. Valkokangastanssijoista parhain, Astaire, lähetti aikanaan Jackolle onnittelut nähtyään ensi kerran moonwalkin…
Nyt Michael Jacksonin nousu ja tuho ovat vielä liian lähellä. Mutta yhtään en epäile, että sitten kun ylilyönnit ja skandaalit ovat unohtuneet, Jackson tullaan muistamaan yhtenä lahjakkaimmista artisteista ja idoleista. (HB)